Valtiossa on hyveellisen ihmisen onni Simon Blackburnin kirja Platonin Valtiosta innostaa omakohtaiseen Platon-tutkiskeluun

kirjat

Platonista ollaan montaa mieltä. On

Karl Popper, jonka mielestä Platonin filosofia ja varsinkin

Valtio, on totalitaristisen yhteiskuntapolitiikan alku ja juuri. On

Ludwig Wittgenstein, jolle Platonin dialogit olivat filosofisesti yhtä tyhjän kanssa.

Mutta on myös

Alfred North Whiteheadin kuuluisa sutkautus, jonka mukaan "länsimainen filosofia on vain joukko reunahuomautuksia Platonin filosofiaan." Samaten amerikkalaisen

Ralph Waldo Emersonin mukaan koko filosofia sisältyy Platoniin.

Platonin filosofian kirjava vastaanotto tekee sen aatehistoriallisesti mielenkiintoiseksi. Olivatpa vastustajat mitä mieltä tahansa, Platon on jättänyt syvät jäljet niin kristinuskon kuin islamilaisenkin maailman kulttuuriperintöön.

Cambridgen yliopiston filosofian professori

Simon Blackburn ei ole puhdasverinen Platon-fani. Kertoessaan opiskeluvuosiensa vähäisestä Platon-harrastuksestaan Blackburn muistelee olleensa epäileväinen jopa

Valtio-dialogin pääosassa toimivan

Sokrateenkin suhteen: "Ymmärsin, että Sokrateen hahmolla oli eräänlaista viehätysvoimaa, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti, sillä hänen puuduttava suulautensa toi mieleen selkäpiitä karmivan lakimiehen, jonka ainoana tarkoituksena on saattaa ymmälle kaikki kynsiinsä saamat viattomat uhrit."

Blackburnin kriittisyys ei kuitenkaan ole liiallista, ja tuloksena onkin kirja, joka pienestä vastahankaisuudestaan huolimatta innostaa lukemaan klassikkoteosta.

Platonin Valtio on tutkimus oikeudenmukaisuudesta - siitä mikä tekee ihmiselämästä onnellisen. Sokrateen (ja Platonin) kuuluisan näkemyksenhän mukaan hyve on tietoa, ja hyveen mukainen elämä taas onnellista elämää.

Platonin ehkä ylioptimistisen näkemyksen lopputulema on se, että ihminen joka tietää, miten asiat ovat, ja mitä hyveellinen ja oikeudenmukainen elämä on, toimii hyveellisesti kuin välttämättömyyden pakosta. Vaikka kyynärpäätaktikointi onkin päivän sana, kestäväksi elämänperiaatteeksi siitä ei ole.

Dialogissa Sokrateen vastustajaksi nousee sofisti

Thrasymakhos, joka edustaa kyynistä reaalipolitiikkaa. Tieto siitä, mikä on oikein, ei Thrasymakhoksen mukaan johda suoraan hyviin tekoihin: ihmiselle tärkeintä on kuitenkin oma etu.

Valtiota on tutkittu niin pelkkänä yhteiskuntautopiana kuin tutkielmana ihmisen sielusta. Kun se tutkii yhteiskunnallista työnjakoa, sukupuolten tasa-arvoa, taiteen ja kirjallisuuden asemaa tai himon, "intosielun" ja järjen välisiä ristiriitoja, kummallekin lähestymistavalle löytyy perustelunsa.

Joka tapauksessa on helppo olla samaa mieltä Blackburnin lopetuksen kanssa: "Kun poliitikot pilkkaavat avoimesti ajatusta että virkamieskunnassa tai muissa ammateissa voisi toimia pyyteettömästi ja sijoittavat niiden parhaille paikoille manipuloijia ja omia kätyreitään, meidän tulevaisuutemme saattaa riippua siitä, miten syvällisesti me pystymme suhtautumaan

Valtioon."

Jyrki Alenius

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi