Veikko Huovisen 80-vuotishaastattelu

Todellista Veikko Huovista on vaikea jäljittää, sillä hän antaa kirjojensa puhua puolestaan
80-vuotislahjakseen Huovinen sai nimikkoseuran

Sotkamo. Kerrotaan, että jos haluaa oikein hätkäyttää kirjailija Veikko Huovista, kannattaa hänet tavatessaan tokaista: "No mitäpä Konstan Pylkkerö!"

Konsta Pylkkänen on Huovisen tunnetuin hahmo, joka esiintyi jo hänen ensimmäisessä teoksessaan, novellikokoelmassa Hirri.

Suurempaan kuuluisuuteen Pylkkäsen nosti Havukka-ahon ajattelija, jossa tämä omaperäinen kansanmies ihmetteli laajemmin maailman menoa.

Huovinen on eri yhteyksissä varovasti esittänyt toiveen, että ihmiset huomaisivat hänen kirjoittaneen muitakin kirjoja. Samalla he ehkä huomaisivat, että Huovinen ei ole Pylkkänen.

Lähempänä saattaisi olla Rauhanpiippu-kirjan pasifistifilosofi Petro Pacpipo, joka julistaa vakaumuksellista rauhan sanomaa keskellä valloitussotaa. Sodan vastustaminen onkin yksi Huovisen tuotannon perusteemoja.

Olisiko Huovinen siis sittenkin enemmän Pacpipo kuin Pylkkänen?

"Enpä tiedä, siltä väliltä kai", Huovinen toteaa. "Kyllähän Pylkkänenkin vastustaa sotaa."

Joka tapauksessa Rauhanpiippu edustaa humoristina tunnetun Huovisen vakavampaa puolta, vaikka myös se viljelee huovismaisen absurdia huumoria. "Monethan ovat ottaneet sen vain hauskana seikkailukirjana, jossa päähenkilöt pakenevat sotaa ja puhelevat kummallisia", Huovinen sanoo.

Seikkailukirja se ei kuitenkaan lopulta ole. Rauhanpiippu ilmestyi 1956, jolloin Suomessa täytyi olla tarkkana Neuvostoliiton suhteen. Siksipä Huovinenkin antoi Rauhanpiipussa - romaanissa, jossa suuri valtio valloittaa parissa päivässä pienemmän naapurimaansa - neutraaleja esperantonkielisiä nimiä ihmisille ja valtioille.

Pakolaisetkin lähtevät kohti itäistä, turvallisempaa naapurimaata. Näin hän pystyi ainakin päältä katsoen välttämään ajankohtaisen ulkopoliittisen kannanottamisen - vaikka lukijoille oli tietenkin selvää, mistä ilmansuunnasta uhka tosielämässä tuli.

Huovinen esittelee tyytyväisenä hänelle lähetettyä pro gradu -työtä, jossa on tutkittu Rauhanpiippua ja Veitikkaa, Huovisen 1970-luvulla kirjoittamaa Hitler-elämäkertaparodiaa.

Gradun on kirjoittanut Heikki Sirviö Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitokselle. Sirviön johtopäätös on, että "politiikan tutkijoilla voisi olla opittavaa Huovisen tavasta käyttää kielellistä häirintää, jolla hallitsevia diskursseja kyseenalaistetaan erilaisin retorisin keinoin".

Sitähän Rauhanpiippu on. Huovinen irvistelee Pacpipon naamarin takaa sotahulluille valloittajaluonteille. Mutta ei hän itse ole Pacpipo.

"Sirviö sanoo tutkimuksessaan aika hyvin, että minä olen liian ovela pasifistiksi", Huovinen myhäilee.

Todellista Huovista onkin lopulta vaikea jäljittää, sillä hän antaa mielellään kirjojensa puhua puolestaan.

Itse hän ei pidä esillä olemisesta. Hän ei ole koskaan hummannut taiteilijapiireissä, ei ole tunkenut naamaansa lehtien palstoille.

"Olen Kainuusta lähtöisin ja täällä asunut, olen ollut täysin erilläni Helsingin kirjailijapiireistä. Siksi olen varmasti monelle epähenkilö."

Toukokuussa Huovinen täytti 80 vuotta, mutta varoi tiukasti tekemästä asiasta sen kummempaa numeroa.

"60-vuotispäivät pidin ihan rehellisesti, oli kaikenlaista hälinää. Nyt ajattelin että jo riittää."

Syntymäpäivän näyttävin huomionosoitus olikin Veikko Huovisen nimikkoseuran perustaminen.

"Se on kainuulaisten lahja minulle, ja siinä hengessä minulta pyydettiin suostumusta. Vaikka lukijoita on paljon, monet kirjat alkavat unohtua. Ajattelin että jos voi jonkun kirjan pelastaa kirjahyllyn pölystä, niin miksei", Huovinen tuumii.

Uusia kirjoja Huovinen on kirjoittanut viime vuosina harvakseltaan. Vuonna 2004 syntyi Konsta Pylkkänen etsii kortteeria, mutta sitten tragedia keskeytti kirjoitustyön.

Syksyllä 2005 nuorin Huovisen lapsista, vuonna 1964 syntynyt Pekka, ajautui syvästi masentuneena itsemurhaan. Hän lähti uimaan Huovisten mökkirannasta kylmänä lokakuun iltana ja ui kunnes voimat loppuivat.

Tapaus järkytti koko perhettä syvästi. Veikko Huovinen kirjoitti Pekasta kirjan voidakseen käsitellä suruaan.

"Se oli jotenkin pakko kirjoittaa tämä kirja", Huovinen sanoo silmäillessään Pojan kuolemaa. Sen enempää hän ei halua tapauksesta puhua. "Antaa pojan olla rauhassa."

Mutta lisää hetken päästä: "Onneksi aika on siitä merkillinen asia, että sitä unohtaa pahimmat tuskat."

Uutta kirjaa ei ole tällä hetkellä tekeillä, mutta toisaalta ei ole vielä sen aikakaan.

"Yleensä olen aloittanut uuden kirjan myöhäissyksyllä, kun sataa lunta ja räntää enkä tiedä mitä tekisin. Ja miksei tulisi uutta kirjaa, tässä ajassa on yllin kyllin polemisoitavaa. Kaikki on muuttunut niin merkilliseksi etten enää tunne tätä aikaa. Ihmisillä on niin outoja harrastuksiakin." Sen tarkemmin Huovinen ei halua selittää, koska ei halua loukata.

"Sitä eletään kuin viimeistä päivää, ajattelematta taloudellisia rajoitteita. Kuitenkin odotetaan että jotakin kohtalokasta tapahtuu", hän tyytyy toteamaan, ja viittaa ilmastoasioihin.

Ja varmasti polemisoitavaa löytyisi esimerkiksi tiedotusvälineistä ja tv-ohjelmista.

Tosin Huovinen on jo ennakoinut tv:n nykytrendejä vuonna 1966 ilmestyneessä Lemmikkieläimessä, "tuossa merkillisessä kirjassa", jossa rikas teollisuusmies palkkaa itselleen lemmikkieläimen työttömästä perheenisästä.

Tämä asuu vuoden ajan lasiseinäisessä kopissa, ja yritysjohtaja pystyy seuraamaan hänen arkipäiväisiä askareitaan nojatuolistaan lasiseinän takaa.

Kuulostaako tutulta? Lemmikkieläimen, Lampaansyöjien, Ihmisten puheiden ja muiden yli 30 kirjansa ideat Huovinen on kehitellyt jättäytyen taka-alalle, ihmisiä ja yhteiskuntaa tarkkaillen. Muina miehinä kuunnellen.

Hän ei ole Havukka-ahon ajattelijan Konsta Pylkkänen, ei Rauhanpiipun Petro Pacpipo, ei Hamsterien Rurik. Hän on kaikkia heitä eikä silti kukaan heistä.

Hän on Veikko Huovinen, kirjailija.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi