Venäjän villitsijä Viktor Jerofejev piiskaa isänmaataan ja sen miehiä armottomalla satiirilla

HSkirjat

Harmi, että suomalaisilla on syviä ennakkoluuloja venäläisiä kohtaan. Venäläisillä olisi meille paljon annettavaa - ainakin kirjallisuudessa.

Venäläistä nykykirjallisuutta käännetään suomeksi nihkeästi. Käännöskurjuutta eivät pelasta dekkaristi

Alexandra Marininan tai räävääsuitten,

Viktor Pelevinin ja

Jevgeni Popovin romaanien suomennokset.

Olkaamme kiitollisia jokaisesta uudesta suomennoksesta, vaikka ne saapuisivat luoksemme viiveellä.

Venäjän yksi kohutuimmista nykykirjailijoista,

Viktor Jerofejev, 57, on kirjoittanut räävittömän nerokkaan kirjan

Miehet. Räävitön siksi, että kuvien kaataja Jerofejev koettelee esseissään moraalin rajoja. Nerokas siksi, että

Miehet on pirullisen hyvin kirjoitettu aikalaiskuvaus.

Ja jotta kehuminen ei loppuisi, parasta koko pamfletissa on sen itseironia, kriittinen satiiri venäläisestä miehestä neukkulaisessa markkinataloudessa. Kirja on myös poliittinen, sillä äiti-Venäjä ei voi hengittää ilman miehiään, Jerofejeviä,

Stalinia,

Leniniä ja klassikkosuuruuksiaan.

Miehet sisältää 39 lyhyehköä esseetä ja tarinantynkää venäläisyydestä, miehistä, naisista, seksistä, tunteista, pässeistä, gangstereista, Euroopasta,

Solzenitsynistä ja James Bondista. Kirjavista otsikoistaan huolimatta Jerofejevin lennokas tyyli yltää kirjalliseen kaareen.

Kokoelma alkaa miehen aamusta eli aamuerektiosta, joka kirjoittajan mielestä on esi- ja jälkikulttuurinen tila, jolla ei ole yhteyttä itse kulttuuriin. Kulttuuri kiertää sen. "Mies alkaa aamuerektiosta. Useimmissa tapauksissa hän myös päättyy siihen."

Rienaavan isänmaanretkensä jälkeen Jerofejev palaa kirjan lopussa miehen ruumiiseen, jossa on "tappajan kauneutta". Miehen napa on hänelle kosmisen tilan keskus. Ja parhaaseen lukuromaanin tyyliin kirjoittaja tunnustaa, kuinka nukkuvan miehen kauneutta on vaikea kuvata millään kielellä.

Viimeisen esseen viimeiset sanat käyvät mietelauseesta: "Kuolleena mies on vähemmän pelottava kuin mikään muu eläin."

Miehet on provokatorisen yhteiskunnallinen kirja aihekirjostaan huolimatta. Jerofejev oli 1970-luvun lopun Neuvostoliitossa julkaisukiellossa

Metropol-antologia kirjoituksistaan. Jerofejevin isä oli diplomaatti, joka joutui poikansa kirjallisten urotekojen takia jättämään lähettilään paikkansa Itävallassa.

Aika mies tuo meidän Jerofejev.

Putinin valtakunnassa Viktor Jerofejev on kielitaitoinen kosmopoliitti, kirjallisuudentutkija ja peloton prosaisti. Maansa kirjallisia perinteitä kunnioittaen

Miehet härnää valtaapitäviä sarkasmilla.

Esseessä

Geologinen liikahdus Jerofejev ruotii venäläistä musikkaa ennen ja nyt. Musikan on aika muuttua mieheksi, vaihtaa panssariauto parfyymiin, puolueen jäsenkirja sinettisormukseen, kirjallisuus televisioon, kolhoosi bisnekseen ja tsetseenit japanilaisiin. Ainoa pysyvä on kotikalja.

Venäläinen korruptio perustuu sukkiin. Puvut on päällä, mutta sukat vaihtamatta. Hallituseliitti keikaroi orvokinvärisissä nilkkasukissa.

Maailmaa nähnyt kirjailija ei anna armoa isomahaisille venäläiskomentajille. Venäjän armeija on pelkkää tyylillistä väärinkäsitystä, jota kukaan ei ota vakavasti. Tsetseenit sitovat islamilaisen huivinsa tyylikkäästi otsalle ja samalla tyylillä kantavat aseensakin.

Entä neukkujen ryhmämatkat! Niille nauravat naurismaan aidatkin - uusrikkaat vadelmanvärisissä pikkutakeissaan, esseisti tykittää.

Ettei totuus unohtuisi. Venäläisen postmodernismin kärkinimi, Jerofejev, on hyvin isänmaallinen. Isänmaa nyt vain sattuu olemaan tyylillisessä ja yhteiskunnallisessa murrostilassa.

Venäjältä puuttuu Jerofejevin mukaan kollektiivinen tajunta. Demokratiaa janoava kirjailija räiskii täysillä esseessä

Jos olisin puolalainen.

Venäjä on vuosisatoja piinannut kansalaisia ja ylistänyt hirviöitä eikä voi Jerofejevin silmissä puolueettomasti katsoen ansaita kunnioitusta. Puolaa Venäjä on alistanut maana, kulttuurina ja myyttinä.

Puskin ja

Gogol kirjoittivat törkeyksiä puolalaisista ja

Dostojevskikin oli venäläisen itsevaltiuden äänitorvi.

Venäläinen mies on läntisten veljiensä lailla ahtaalla feministien kanssa. Jerofejev ei halua heilutella antautumislippua. Miehen paikalle on muodostunut epämääräinen kolmitasoinen kerros: ylinnä on ihmisen, alinna musikan ja välissä aviomiehen nujerrettu välikerros.

Jerofejev uskoo venäläisen miehen uudestisyntymään kuin pääsiäisen värjättyihin muniin. Ne muistuttavat ihmeestä.

Jokaisessa miehessä on poikamiehen nurkka, jonka salat avaa ystävyys, perskänni tai sattuma. Onnettoman poikamiehen on Jerofejevin mielestä paras ryhtyä sapekkaaksi kirjallisuuskriitikoksi.

Lyyrisimmät lauseensa Jerofejev kirjoittaa tarinassa, jossa hän matkaa pikkubussilla Helsingistä Nordkapiin. Helsingissä oli kuuma, suomalaiset litkivät olutta ja rhodot kukkivat kuin etelässä.

Napapiirin takana "puut pienenivät ja niityillä kukki Moskovan tunkioiden kuningas - lilanvärinen maitohorsma."

Kirjailija ei ole koskaan pitänyt peräpohjolasta. Moskovakin on hänelle liian kylmä.

Mitä pohjoisemmaksi käydään Jerofejev ällistyttää itsensä rakastumalla kansalliseen symboliin, ei suinkaan Venäjän vaan Norjan. Hän rakastuu puulajiin. Samalla lailla kuin opiskelijat proletariaattiin vuosisadan alussa.

Esseisti muistuttaa ettei tiedä ainoatakaan maata, missä ruikutetaan elämästä yhtä paljon kuin Venäjällä.

"Rakastuin vaivaiskoivuihin, jotka elävät eivätkä valita."

Irma Stenbäck

Neukkujen ryhmämatkoille nauravat naurismaan aidatkin

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi