Älä jää kameran taakse

Draamakomedia kuolee, jos katsoja kokee sen nauratukset ja itketykset laskelmoiduiksi. Elokuva taas selviää, jos katsoja uppoutuu hahmojen elämään.

Joku voi pitää Hääkuvaajaakin kaavamaisena. Minut se sai vetistelemään ilosta.

Tarinassa nuori mies (Björn Starrin) karkaa vanhempiensa hoivista 2 000 asukkaan ruotsalaiskaupunki Molkomista Tukholmaan. Tavoitteena on ura häiden valokuvaajana.

Ensimmäisellä keikallaan poika ihastuu yläluokkaiseen tyttöön (Tuva Novotny), joka myös unelmoi kuvaamisesta. Tytön isä (Johannes Brost) puolestaan haluaisi lapsensa oikeisiin töihin ja juonii hääkuvajaalle roolin tässä käännytyksessä.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Ulf Malmrosin (muun muassa Levoton Sussie, Unelma bändistä) omiin kokemuksiin löyhästi perustuvan Hääkuvaajan on nähnyt jo yli 300 000 ruotsalaista.

Yksi syy suosiolle on selvä: tarina nauraa herkullisesti ruotsalaiselle luokkayhteiskunnalle.

Malmros esittää Molkomin (eli kotikaupunkinsa) asukkaat sympaattisina juntteina. Sellaisina, jotka antavat lapselle nimeksi Metallica. Vaatteita ei uskalla tuulettaa ulkona, jottei niihin tartu läheisen tehtaan – ainoan elinkeinon – pieruinen haju.

Tukholman yläluokka puolestaan ryyppää, metsästää ja ivaa alempiaan. Rikas isä haukkuu nuoret siitä, että nämä haluavat kaiken ilman taistelua. Isä itse on perinyt rahansa.

Kahden kastin väliä seilaa entinen tähtinäyttelijä, jota tulkitsee kipeästi Malmrosin luottomies Kjell Bergqvist. Tragikoominen alkoholisti vie nuoren hääkuvaajan seurapiireihin, joiden hyväksyntää hän ei itse saavuta.

Tarina näyttää aluksi arvattavalta, ja osa vitseistä tuntuu hieman väkisin kirjoitetuilta. Luokkien sekoittuessa elokuva alkaa kuitenkin hengittää.

Limainen isä onkin välillä ihminen. Tyttären yksiulotteisena aloittava hahmo syvenee vastavierailulla maaseudulle.

Mustavalkoisuuden karistessa naurutkin alkavat kummuta pelkkää vuorosanojen tasoa syvemmältä. Vetävästi tiloissa lipuva kamera ja paikoin äkkiväärä musiikki elävöittävät kerrontaa, joka muutoin on tyylikkään konstailematonta.

Luokkaerojen lisäksi Hääkuvaaja käsittelee ihmisen pelkoa tarttua elämäänsä.

Aluksi valokuvaaja tarkkailee muita linssinsä takaa.

Kun hän sitten toden teolla alkaa tavoitella unelmaansa, koittavat onnistumiset ja lopulta suru.

Niinä hetkinä päähenkilö joutuu ohikulkijoiden kuvaamaksi.

Se lienee Malmrosin kannanotto: tämä on itse tekemisen ja sivusta katsomisen ero.

Turvallisen saa hylätä, muistuttaa ohjaaja-käsikirjoittaja myös elokuvan viimeisillä vuorosanoilla.

Ne sanat ovat lapsekkaat, mutta kovin kauniit.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi