Elämä vailla vaihtoehtoja

Yhteiskunnan syrjäytyneiden ja vähäosaisten kuvaus on pohjoismaisen elokuvan peruskauraa. Usein on kuitenkin käynyt niin, että jälki on ollut joko sosiaalipornoa tai paisuttelevaa melodraamaa. Tai sitten tuloksena on ollut hyvää tarkoittava, mutta lattea ja helposti unohdettava elokuva.

Thomas Vinterbergin Submarino ei ole mitään näistä. Se on paras moneen vuoteen näkemäni pohjoismainen elokuva.

Tanskalainen Vinterberg (s. 1969) tunnetaan parhaiten elokuvastaan Juhlat (1998), joka on tumman komedian sävyjä tapaileva tarina kunnollisen perheenisän 60-vuotispäivillä paljastuvista häijyistä totuuksista. Viimeksi meillä valkokankaalla ensi-iltansa saanut Vinterbergin elokuva oli kansainvälinen yhteistuotanto It's All About Love – viimeiset päivät (2003), teennäinen kuvaus pariskunnasta maailmaa uhkaavan katastrofin edessä.

Jonas T. Bengtssonin romaaniin perustuva Submarino ei muistuta näistä kumpaakaan. Siinä Vinterberg on saavuttanut ihailtavan tyylillisen ja kerronnallisen kirkkauden. Keskivaiheillaan Submarino hieman polkee paikallaan, mutta ei onneksi pitkään.

Elokuva kertoo kahdesta veljeksestä, jotka jo lapsina ovat saaneet huonot eväät elämälleen. Toisin kuin usein tällaisissa elokuvissa, Vinterberg ei säästele poikien kohtalon muovanneen traumaattisen tapahtuman esittelyä elokuvan loppuvaiheisiin, vaan tekee jo alussa selväksi, mistä on kyse.

Sitten siirrytään veljesten nykyhetkeen.

Nick (Jakob Cedergren) on juuri päässyt vankilasta. Asuntolassa hän yrittää rakentaa elämää alusta, mutta vaiteliasta isoa miestä ei mikään tunnu kiinnostavan tai liikuttavan.

Nimettömäks i jäävä nuorempi veli (Peter Plaugborg) on narkomaani, joka on menettänyt vaimonsa liikenneonnettomuudessa. Hän elää kaksistaan pienen poikansa kanssa, mutta ei yritäkään päästä irti huumeista. So-siaalihuolto hengittää niskaan, ja toimeentulo tuntuu irtoavan vain laittomin keinoin.

Vinterberg kuvaa veljesten elämää erikseen mutta saman ajanjakson aikana. Ensin kerronnan keskiössä on Nick, sitten hänen veljensä. Ammoin alkoholisoituneen äidin kuolema tuo veljekset yhteen oikeastaan ensimmäisen kerran sitten lapsuuden.

Vinterberg ei syyllistä, osoita eikä moralisoi. Ei yhteiskuntaa eikä henkilöitään. Hän kuvaa vailla teennäisyyttä ihmisiä ja tilanteita, jotka ovat yleisiä missä tahansa länsimaassa. Katsojan tehtävä on päättää, mitä hän kaikesta tästä ajattelee.

Mutta sillä, mitä Vinterberg kuvaa, on merkitystä. Ehkä tärkein teema Submarinossa ovat lapset. Ensin veljekset pikkupoikina, sitten nuoremman veljen lapsi ja vielä asuntolassa Nickin naapurina asuvan Sofian (Patricia Schumann) poika. Ja voipa joukkoon laskea vielä Nickin tutun Ivanin (Morten Rose), joka aikuisena miehenä on yhä lapsen asteella.

Lapset ovat alttiita kaikelle, mitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä he voi olla saamatta siitä vaikutteita. Vain lasten elämänlaadun turvaamalla voidaan välttyä Submarinon kuvaamilta kohtaloilta, tuntuu Vinterberg sanovan. Mutta onko se edes mahdollista alas ajettavissa hyvinvointivaltioissa?

Submarino on synkkä, lähes lohduton elokuva, mutta sen viimeisistä kuvista voi aistia jonkinlaisen toivon pilkahduksen.

Cedergren esittää oivallisesti Nickin roolin. Hänen eleettömässä suorituksessaan on sekä tuskaa että hiljaista voimaa. Submarinon kuvaus (Charlotte Bruus Christensen), miljööt ja väriskaala heijastelevat hienosti päähenkilöiden harmaata elämää.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi