Epookki jäykistelee

Kun suomalainen elokuvantekijä kuulee sanan epookki, hän ryhdistäytyy ja vakavoituu. Tällainen asenne heijastaa syvemminkin suhdetta historiaan. Se on jotakin, jota pitää kunnioittaa.

Sama asenne jäykistää myös uusimman suomalaisen epookkielokuvan, Kjell Westön menestysromaaniin perustuvan Missä kuljimme kerran. Sekä romaani että elokuva ovat toki temaattisesti rohkeita, sillä kansalaissodan syyllisyyskysymykset ovat edelleen herkkiä. Tai kuka ties entistäkin herkempiä näinä vihapuheiden aikoina.

Mutta se ilmaisu! Mikä estää etsimästä uusia visuaalisia tapoja kertoa historiasta? Ja miksi epookkielokuvassa näytellään eri tavalla kuin nykyajasta kertovissa elokuvissa?

Toisin sanoen Missä kuljimme kerran on mitä tyypillisin suomalainen epookkikuvaus. Litteä.

Kirjan monille ystäville elokuva voi olla silti mieluisa. Vahvasti mieleenpainuvat kohtaukset ovat yksi romaaninkin vahvuuksista, ja elokuvassa ne voi nähdä kuvitettuina. Myös elokuvassa parhaat kohtaukset ovat voimakkaasti ladattuja, ja erityisesti pääroolien näyttelijät Jessica Grabowsky Luciena ja Jakob Öhrman Eccuna tuovat niihin elokuvallista kiihkoa.

Peter Lindholmin ohjauksen ja henkilöohjauksen ongelmana on kuitenkin epätasaisuus. Kiihko ei välity kaikista näyttelijöistä, ja joillakin se menee yli. Molemmissa tapauksissa hukutaan juuri epookkinäyttelemisen kliseisiin.

Muitakin ongelmia on. Elokuva käynnistyy hosuen, mistä seuraa, että sen alusta puuttuu jakso, joka esittelisi henkilöt ja paikat. Henkilöitä on runsaasti, ja paikoilla pitäisi olla kokonaisuudessa aivan erityinen merkitys. Westön romaanihan kertoo suomenruotsalaisen Helsingin historiaa, ja paikkojen avulla kuvataan kaupungin yhteiskunnallisia eroja.

Kun Lucie matkustaa Käpylään tapaamaan salarakastaan, hän ylittää rajan, joka tuntuu vielä nyky-Helsingissäkin. Elokuvassa paikat ovat monesti vain taustoja ilman syvempää merkitystä, eikä katsoja pysy niissä mukana.

Elokuvasta valmistuu myös tv-sarja. Todennäköisesti Westön romaani taipuu sarjamuotoon paremmin kuin elokuvaksi.

Elokuva noudattaa yllätyksettömästi romaanin vaiheita ja rakennetta. Alkupuoli elokuvasta käy läpi kansalaissodan vaiheita ruotsinkielisen yläluokan näkökulmasta, kuten romaanikin. Loppupuoli purkaa nuorten miesten – ja yhden naisen – syyllisyystraumaa.

Kun romaanikin on "elokuvallinen", mitä jää kaipaamaan elokuvalta? Ehdottoman persoonallista visuaalista näkemystä. Elokuvan dialogissa toistuu kauniisti ajatus pimeydestä ja valosta, mutta kuvaan se ei ole siirtynyt. Harmi. Rane Ronkaisen kuvaus on tavanomaista, eikä myöskään Tanskasta haetun leikkaajan Anders Refnin jälki erotu.

Vasta elokuvan loppukuvassa, Lucien kyynelehtivillä kasvoilla näkyy häivähdys siitä, mitä koko elokuva olisi voinut olla: valoa, varjoa, puhdasta tunnetta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi