Maailmanloppu jytisee

Roland Emmerichin nimi tarkoittaa isoa jytinää valkokankaalla. Independence Day oli hauskan campia ufoilua, Day after Tomorrowissa oli upeita kuvia.

Mayojen ja hopi-intiaanien väitetään ennustaneen maailman loppuvan vuonna 2012. Siitä Emmerich on tehnyt totaalisen maailmanloppuelokuvan.

2012 olisi voinut olla myös se äärimmäinen Emmerich-elokuva. Mutta kun ei ole. Harmi.

Camp-potentiaali jäykistyy urpojen stereotyyppien alle. Henkeäsalpaavia kuvia kyllä on, mutta myös vähintään puoli tuntia liikaa tyhjänpäiväistä dialogia. Tässä pitäisi olla nyt kyse maailmanlopusta, ei paperinukkehenkilöiden draamasta.

Kunhan kuupäinen tiedeselitys maailmanlopulle on esitelty, päästään asiaan. Alkupuolen pakokohtaus sortuvasta Kaliforniasta on hillittömimpiä elokuvakohtauksia, mitä olen ikinä nähnyt. Vain valkokangas tekee sille oikeutta.

Alussa elokuva viipyy enintään kaksi minuuttia yhdessä maailmankolkassa ja katastrofielokuville olennainen "koko maailma yhdessä" -tunnelma välittyy.

Pateettisia puheita ja jäähyväisiä riittää.

Emmerich osaa pienet jutut katastrofien ytimessä. Autohälyttimet alkavat soida, luksusristeilijä heilahtaa satamassa, ostoskärryt heiluvat. Kohta pamahtaa.

Emmerichin ironia toimii ajoittain: Valkoisen talon päälle tsunamin harjalla rysähtävän lentotukialuksen nimi on John F. Kennedy. Venäläisen Antonov-lentokoneen luukusta putoilee luksusautoja Himalajan rinteille.

Se ei toimi, kun Pietarinkirkko kaatuu paitsi paavin myös Italian tuittuilevan pääministerin päälle.

Kyllä, Emmerich näköjään oikeasti haluaa kertoa näillä kuvilla jotain.

Mutta mitä?

Kun tuntemamme maailma loppuu, köyhillä on turvanaan vain usko, perhe ja matkapuhelin.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi