Mieluummin kiltti kuin cool

On yleisesti tunnustettu totuus, että aikuiset osaavat tanssia vain twistaamalla ja kuuntelevat kappaleita, joilla on sellaisia nimiä kuin "My baby honey twist".

Ja sekin tiedetään, että tytön ja pojan ystävyys voi olla koetuksella, jos kesäpaikkaan saapuu yllättäen vanhempi tyttö, jolla on kassi täynnä viimeisintä huutoa olevia uimapukuja ja kynsilakkoja.

Kolmas Risto Räppääjä -elokuva jatkaa kahden edellisen jalanjäljissä, uskollisena tutulle konseptille. Ja miksipä korjata sitä, mikä ei ole rikki. Mari Rantasilan Räppääjä-elokuvien tenho perustuu muutamaan vakioelementtiin.

Ensinnäkin, aikuishahmot ovat kaikki äärimmilleen vedettyjä karikatyyrejä, hauskoja ja sympaattisia. Ulla Tapanisen mahtava Elvi-täti on paljossa velkaa Siiri Angerkoskelle, mutta taitaa myös korkokengissä twistaamisen.

Ääni- ja värimaailma on sirkusmaisen liioiteltu ja tarkka: Riston vihreä huppari sävy sävyyn puiden kanssa, Venla-tytön räikeät asut ja asusteet kuin suoraan japanilaisista manga-sarjakuvista.

Kun aikuiset liikkuvat, heistä lähtee erilaisia törähdyksiä, kilahduksia ja pärinää. Musiikkinumerot seuraavat toisiaan mukavan väljässä tahdissa, ja laulut ovat hauskaa poppia. Niiden sanat naurattavat aikuistakin.

Ehkä tärkein Rantasila-elokuvan ominaisuus on, että lapsinäyttelijöiden ohjaaminen on hänellä niin vankasti hallussa.

Lapsipäähenkilöt ovat kaikki rooleissaan luontevia ja rentoja, siksi myös uskottavia ja koskettavia. Tämä on kotimaisessa elokuvassa harvinaista.

Aikuiskatsojan näkökulmasta elokuvan tarina on melko yksinkertainen ja ennakoitava. Alussa ystävykset Risto Räppääjä (Lauri Karo) ja Nelli Nuudelipää (Venni Uotila) lähtevät kesänviettoon saareen, missä Elvi-täti pitää lomakeskusta.

Ystävysten yhteispelin rikkoo saareen saapuva Venla (Olivia Ainali), jonka siistit vaatteet ja urbaani sanavarasto sekoittavat Nellin pään. Risto on vaarassa menettää ystävänsä, kun tytöt harrastavat tyttöjen juttuja ja Nelli pyrkii miellyttämään Venlaa.

Lopulta kuitenkin löytyy yhteinen sävel ja huomataan, että tärkeintä on toisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on. Ja että viileimmätkin meistä ovat lopulta epävarmoja ja toivovat vain, että joku tykkäisi.

Sama pätee myös elokuvan aikuisiin, jotka joutuvat kukin huomaamaan, ettei kannata yrittää olla jotain, mitä ei ole.

Risto Räppääjä ja Viileä Venla on tarina oman itsen säilyttämisestä, erilaisuudesta ja ystävyydestä.

Elokuva kuvaa myös sitä ristiriitaista vaihetta, jossa sukupuoliroolit voivat hetkeksi iskeä kiilan tytön ja pojan kaveruuden väliin.

Aikuiselle katsojalle elokuva tarjoaa sivujuonteena pohdintaa siitä, mitä ikääntyminen tarkoittaa.

Tähtien antaminen tällaiselle elokuvalle on aina hankalaa. Onko Risto Räppääjä kuolematonta elokuvataidetta? Ei se ole. Mutta onko se hieno las-tenelokuva, joka tekee katsojan vähän iloisemmaksi ja rohkeammaksi? Kyllä on.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi