Nöyryytyksen ytimessä

Suuria kosteita lasten silmiä, hiljaisia liikkumattomia kasvoja.

Michael Haneken Valkoinen nauha -elokuva on kuvattu kokonaan mustavalkoisena, ja sitä katsoo saman, vähän salaperäisen verhon takaa kuin isoäidin valokuvia viime vuosisadan alusta.

Haneken ratkaisu on oivallinen. Elokuvan estetiikka toimii kahteen suuntaan: se houkuttelee ja etäännyttää.

Itävaltalainen Haneke, 67, on tätä ennen tehnyt elokuvia, joita voisi kutsua melkein rumiksi, ellei suorastaan vastenmielisiksi. Pianonopettaja, Code Inconnu, Kätketty ja Funny Games kuvaavat nykyihmisiä ja väkivaltaa karun illuusiottomasti.

Valkoinen nauha on Haneken ensimmäinen epookkielokuva – ja myös ensimmäinen kaunis elokuva.

Sen aihe kumpuaa kuitenkin samasta ajattelusta. Mistä kehittyy väkivalta, ihmisten nöyryyttäminen, fanatismi, terrorismi?

Valkoisen nauhan aikakausi on vuodet ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista. Paikka on pieni kylä Pohjois-Saksassa, protestanttisen arvomaailman ytimessä. Kylän keskiössä on toisaalta paroni, joka omistaa maat, toisaalta pastori, joka hallitsee henkistä puolta.

Sekä lapset, joita on paljon. Lasten määrä on varmasti historiallinen fakta, mutta korostaa tavallaan myös sitä, että se mitä lapset imevät yhteisöstä, on voinut levitä laajalle.

Elokuvan tarinaa kertoo kylän opettaja takautuvasti. Tarina on mysteeri: kylässä alkaa tapahtua kammottavia väkivaltatekoja. Kannattaa muistaa, että Hanekella ei ole tapana ratkaista luomiaan mysteereitä.

Ihmiset eivät tule liian tutuiksi, sillä Haneke varoo tässä, kuten aiemmissakin elokuvissaan, tarjoamasta mahdollisuutta eläytymiseen.

Hän tekee kaikkensa, että katsoja pysyy etäällä eikä reagoi tunteella edes lasten katseisiin.

Haneke asettaa katsojan kylmän tarkkailijan asemaan, ja siksi hänen elokuvistaan on vaikea varsinaisesti "pitää". Ehkä hän ei edes halua sitä. Katsoja kieltää tunteensa, kuten elokuvan henkilötkin.

Nuori opettaja, siis kertoja, on poikkeus kylän – ja elokuvan – ankarassa ilmapiirissä. Hän on vähän vapaamielisempi, vähän yksilöllisempi. Toinen poikkeus on paronin vaimo, joka pakenee ahdistavaa kylää lasten kanssa Italiaan – pois protestanttisesta maailmasta.

Muu on kuria, kieltoja, salaisuuksia ja niiden alta nousevia pahoja voimia. Virheetön julkisivu on kuin viattomuutta symboloiva valkoinen rusettinauha pastorin tyttären hiuksissa: pelkkä koriste.

Elokuvan ilmeisin tulkinta on tietenkin se, että elokuvan lapset ovat Saksan tulevaa natsisukupolvea. Mutta yhtä lailla saksalaiskylä voisi olla jossakin muualla maailmassa ja jonakin muuna aikana.

Tuohon aikaan saksalainen maaseutu oli sitä paitsi lähes feodaalisen takapajuista, joten tämänkin yhteisön juuret ulottuvat kauas eurooppalaiseen historiaan.

Valkoisessa nauhassa kylvetään fasismin siemen uuteen sukupolveen. Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi