Onnen kerjäläiset

Imelda Staunton avaa elokuvan. Väsynyt, jokaisella kasvojensa rypyllä kärsivä nainen istuu terveyskeskuksessa. Uni ei tule yöllä. Ei ole tullut vuoteen. Terapeutti Gerri yrittää nopeassa tapaamisessa saada naista avautumaan, mutta ei se auta. Nainen lähtee, emmekä näe häntä enää koskaan. Gerri taas palaa töistä onnelliseen elämään, jossa vuoden kulkua rytmittävät puutarhanhoito ja illat rakkaiden kanssa.

Mike Leigh'n Vuosi elämästä on empaattinen mutta karu elokuva ikääntymisestä ja yksinäisyydestä. Se on täynnä ajan kulumisen melankoliaa.

Keskiössä ovat Tom (Jim Broadbent) ja Gerri (Ruth Sheen). Heillä on käynyt onni: on löytynyt tämä rakkaus, joku jonka kanssa elellä. Heitä jokainen päivä vahvistaa, kun muita aika hiljaa pahoinpitelee.

Tomin ja Gerrin ympärillä on pelkkiä raatoja, ja lähipiirin yksinäiset hakeutuvat heidän kotiinsa hetkelliseen lämpöön. Mary (Lesley Manville) on hermostunut, ikääntymistä vastaan pyristelevä sihteeri, joka täyttää tyhjyyttä puheella. Hän etsii turvaa Gerristä ja elättelee päiväunia tämän kolmikymppisestä pojasta, joka flirttailee viinaanmenevän "Mary-tädin" kanssa.

Vanha ystävä Ken (Peter Wight) on eronnut ja ahtaa hädässä itseensä ruokaa ja päihteitä. Hän on luovuttanut ja pelkää "nuoria ihmisiä". Tomin Ronnie-veli (David Bradley) taas jää leskeksi - jäljelle jää tyhjyys.

Näille murheellisille ajan kulu tarkoittaa vain, että yksinäisyydestä tulee hätäisempää, pelottavampaa, lopullisempaa.

Elokuvan vahvimmassa kohtauksessa Mary ja Ronnie istuvat teekupposen ääressä kylmänä aamuna. He ovat vieraina onnellisten keittiössä. Kuva on karu, mutta siinä väreilee hauras toiveikkuus: tämä kohtaaminen on tasavertaisempi kuin kummankaan suhde Tomin ja Gerrin täydelliseen perheeseen.

Ainoa yksiulotteiseksi jäävä hahmo on Katie (Karina Fernandez), pääparin pojan ylireipas tyttöystävä. Tätä tavattoman ärsyttävää hahmoa Leigh käyttää osin muiden ristivalotukseen.

Kun Katie saa Tomin ja Gerrin sympatiat, elokuva etääntyy heistä ja siirtyy enemmän Maryn ja hiljaisen Ronnien rinnalle. Samalla Leigh'lle ominainen komiikka väistyy ja syvältä viiltävä murhe laskeutuu. Onnellisten huolettomuudessa on helposti säie julmuutta, Leigh tuntuu sanovan.

Tämä elokuva näyttää pieneltä, mutta on suuri. Vuosi elämästä on näkemyksellinen ja hienovarainen teos, joka jää mieleen kummittelemaan. Leigh saa ensin nauramaan, ja lopulta lähettää nyyhkyttäen kotiin.

Päähenkilöt ovat hyvin samastuttavia. Leigh pakottaa haluamaan heille hyvää, mutta näyttää selkeästi, miksi he vain sotkevat elämäänsä.

Julmaa on näkemys, että loppujen lopuksi ihmiset jäävät helposti yksin. Toisaalta se on myös realismia, mikä on Leigh'n leipälaji. Ohjaajan katse on ennen kaikkea rakastava.

Näyttelijäntyö on fantastista. Jim Broadbentin ja Ruth Sheenin kemiat tekevät Tomista ja Gerristä totta. Yli kaiken on kuitenkin Lesley Manville. Hän on kuvannut elokuvan viimeistä kohtausta uransa vaikeimmaksi. "Kokonaisen elämän verran tuskaa, yksinäisyyttä ja alistumista, sanaakaan lausumatta", Manville määritteli tehtävää. Rooli on huikaiseva. Mary on riipaiseva mutta koominen, rakastettava mutta masennuksessaan itsekeskeinen nainen, joka haluaisi antaa itsestään toisille jotain hyvää.

Muualla HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi