Puukkojunkkarit kuin elokuvissa

Häjyt olivat Etelä-Pohjanmaata 1800-luvulla riivannut ilmiö. Nuoret miehet rällästivät porukalla häissä, ryyppäsivät, tappelivat, hurjastelivat toisten hevosilla, varastelivat ja toisinaan tappoivatkin.

Ilmiölle on etsitty syitä monelta suunnalta. Yhden teorian mukaan myös puukkojunkkareiksi kutsut häjyt edustivat aikansa nuorison kapinaa. Nuoret miehet uhmasivat tiiviitä yhteisöjä, jäykkää uskonnollisuutta ja tiukkaa kontrollia, johon nuorisoa pyrittiin alistamaan.

Myöhemmin häjyistä tuli suomalainen myytti, meidän vastineemme Villin lännen revolverisankareille.

Ja tästä ohjaaja-käsikirjoittaja JP Siili on lähtenytkin. Hänen Härmä-elokuvansa on eräänlainen häjywestern, mutta ei lajissaan ensimmäinen. Ilmari Unho ohjasi aiheesta westerntyyppisen elokuvan Härmästä poikia kymmenen jo 1950.

Härmän keskeinen teema on kahden veljeksen kilpa talosta ja naisesta. Siinäkin se lähenee etenkin 1950-luvun psykologisia westernejä, joissa yhteen sopimattomien veljesten teema toistui usein.

Ison talon isäntä Antti Välitalo (Esko Salminen) päättää rikkoa maan tapaa ja testamentata talon ja mannut vanhemman poikansa sijasta nuoremmalle. Eletään aikaa, jolloin se määrää, jolla on eniten maata ja omaisuutta, ja avioliitto on pelkkä liiketoimi.

Nuorempi poika Matti (Lauri Tilkanen) on työteliäs ja kunnollinen, kun esikoinen Esko (Mikko Leppilampi) taas on paikallisen puukkojunkkariporukan nokkamies, itsensä "Härmän kuninkaaksi" korottanut varsinainen häijyläinen.

Esko ei moista testamenttia niele. Hän juonittelee veljensä tien päälle ja ryhtyy anastamaan tämän morsiantakin, naapuritalon Ainoa (Pamela Tola).

Länkkärin asetelmat ovat valmiit, sankarin sanavalmista kumppania (Aku Hirviniemi) myöten. Mutta mitä niillä tehdään?

Ei juuri mitään. Niin kuvauksessa (Jani Kumpulainen) kuin musiikissakin (Tuomas Kantelinen) tavoitellaan jyhkeää eeppisyyttä, mutta siitä toteutuu vain pintapuolinen jyhkeys. Se liukuu hyvin nopeasti jäykäksi asetelmallisuudeksi sekä elokuvakerronnassa että dialogissa.

Pääasiallinen ongelma on taas kerran käsikirjoitus, joka alkuasetelmien jälkeen jää junnaamaan paikalleen samanlaisena toistuvien käänteiden ja kohtausten jähmeään virtaan.

Näytteleminen on sivuosien osalta enimmäkseen silmäkulmien alta kyräilyä, kliseemäistä "pohjalaisuutta". Pääroolien Lauri Tilkanen ja Pamela Tola eivät saa oikein muuta mahdollisuutta kuin näyttää koristeellisilta.

Mikko Leppilammen sinänsä jäätävästä pahiksesta vie kiinnostavuuden se, että hän on vain ja ainoastaan paha. Vanhoissa westerneissäkin konna oli sitä kiehtovampi, mitä enemmän erilaisia puolia hänelle oli annettu.

Eikä elokuvan kestäessä kyllä kenenkään hahmon luonnekuva alussa paalutetuista mihinkään kehity.

Yli kaksituntisena Härmä on runsaasti ylipitkä ja itseään toistava. Se tuntuu sekä pitkitetyltä että pitkästyttävältä, kun draaman kaari ei tahdo kestää kasassa. Venytetyn loppukohtauksen pateettisuus ei asiaa paranna.

Härmä tavoittelee suuria yleisöjä jo sillä, että siinä kaikki on "kuin elokuvissa": korostettua, ylidramatisoitua ja muka suurta. Luonto ja pellotkin näyttäytyvät niin vihreinä, ettei oikeassa elämässä koskaan.

Ehkä yleisö löytää Härmän sen nuorten ja filmaattisten tähtien ansiosta, mutta ei se taiteena kotimaista elokuvaa edistä, pikemminkin päinvastoin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi