Skavaböle – the next generation

Vertailuksi menee, koska menneisyyden varjo on pitkä.

Skavabölen pojat -näytelmästä tuli ensi-illan jälkeen 1991 teatteritapaus. Se nosti vasta perustetun Q-teatterin Helsingin näyttämöiden eturiviin, ja teatterilaisia kuvattiin jopa sanalla "ihme".

Itse teos tulkittiin sukupolvikuvaukseksi: esikaupunkielämä Kekkosen Suomessa hiekkalaatikkoperspektiivistä nähtynä kosketti yleisöä, josta suuri osa taisi olla 1960-luvulla syntyneitä.

20 vuotta myöhemmin Skavabölen pojat on elokuva, joka nostaa Zaida Bergrothin kiinnostavien ja lahjakkaiden pitkän elokuvan tekijöiden joukkoon.

Niin voi mallisesti elokuvaversio elää itsenään. Ja hyvä niin, sillä tekijöinä on kokonaan toinen sukupolvi. Ohjaaja Bergroth on syntynyt 1977 ja toinen käsikirjoittaja Jan Forsström 1975. Tuottaja Jarkko Hentula on syntynyt 1970.

Yhteys näytelmäversioon on silti ilmeinen ja vahva. Näytelmän luonut Antti Raivio on käsikirjoittanut elokuvaa Bergrothin ja Forsströmin kanssa. Näyttelijöissäkin on alkuperäistä väkeä: Hannu Kivioja, Elina Knihtilä ja Tommi Korpela sivuosissa.

Tarina on päällisin puolin sama. Skavabölen pojat ovat yhä ne kaksi poikaa, Hyrylään (ruots. Skavaböle) Kauniaisista muuttaneet veljekset, joiden lapsuudessa Lasse Virén juoksi, isä joi ja äiti hävisi. Hippa-täti vetää kättä lippaan, Fazerin parhaita syödään ja Rubettesin Sugar Baby Love soi.

Erona on, että nyt poikien tarinassa on toiset painotukset.

Ratkaiseva muutos näytelmäversioon on esittäjien ikä. Näytelmässä aikuiset miehet esittivät itseään tarinan molemmilla aikatasoilla, lapsina ja teini-ikäisinä. Lapsuutta katsottiin aikuisuuden lävitse.

Jokaisen hetken viattomuus korostui, erityisesti onnen katoavuus. Tulevat kolhut olivat jo näkyvissä: avioero, alkoholi ja sosiaaliviranomaiset.

Nyt poikia pieninä esittävät oikean ikäiset pojat. Lapsuudesta tulee näin lapsen oloinen, leikkisämpi. Vaikutelmaa lisää, että kolikon nurja puoli eli pääosien aikuisemmat esittäjät (Lauri Tilkanen ja Iiro Panula) ovat kalvakoita eikä heissä ole sitä hurjaa energisyyttä, jonka liitän mielessäni Q-teatterin versioon.

Tarinasta on taittunut terä, hioutunut kulma. Ollaan pidättyväisempiä, etäisempiä. Elokuvaan tulee helpommin lähestyttävä, seesteinen pinta.

Uuden polven Skavabölessä ei 1970-lukulaisuus ole enää paise, jota olisi tarve puhkoa, käsitellä ja jäsentää. Aikoinaan näytelmän suosioon se vaikutti. 1970-luvun Suomessa kaikki silti tapahtuu. Lavastus (Kaisa Mäkinen) ja puvustus (Sari Suominen) ovat tyylikkäästi ylös nostettuja, tyrkyttämättä, korostamatta.

Uuden sukupolven Skavabölessä korostuvat perhesuhteet. Ollaan kiinni elokuvan tutuissa vanhempi–lapsi-suhteissa, joita ovat käsitelleet viime aikoina useat suomalaisohjaajat.

Etualalla ovat vanhemmat, etenkin isä. Vanhemmat kuvataan monikerroksellisesti. Kauheuksia yritetään ymmärtää – silmä on parasta tahtovan rakastavan lapsen.

Isä on väärintekijä, joka yrittää, jos ei nyt hyvittää, niin ainakin unohtaa. Martti Suosalo on taas kerran hyvä roolissa. Näyttelijän leikkisä olemus sopii mieheen, joka kumartaa moneen päin. Arvaamattomana rakastettu Leea Klemola on äiti. Klemolan rooli on castingin ilmeisin valinta, mutta perusteltu.

Bergrothin ja leikkaaja Niels Pagh Andersenin kerronta on jäsentynyttä ja tasapainoista. Kevyt seuraa raskasta, onni surua, vitsi suvantoa. Näkökulmakertoja ei aivan fantastisesti loksahda kohdalleen, mutta fantasiajaksot on rakennettu oikeinkin toimivasti.

Elokuvaajana on ollut Anu Keränen. Hän käyttää kuvapintaa tehokkaasti ja perustelee esimerkiksi kuvakoot.

Elokuvassa on valjuutensa: loppu, sovitus, vaikuttaa kylmältä ja tekniseltä lankojen yhteensolminnalta – samaa puutetta taisi olla näytelmässäkin.

Ja Sulevi Peltolan pääkalloa etsivä taikuri on outo. Kohtalonyhteys Skavabölen poikien ja sota-ajan miesten kokemuksien välillä jää irralliseksi.

Ehkä sotien varjo ei enää yllä tänne, vuoteen 2009.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi