Teiniangstin syövereissä

Nuoret ja varsinkin nuoret tytöt ovat nykyään niin usein suomalaiselokuvien päärooleissa, että heidän mielenmaisemansa kuvaaminen alkaa kuulua jo ohjaajien vakiorepertuaariin.

Marja Pyykön esikoispitkä Sisko tahtoisin jäädä kuvaa sekin kahden erilaisen viisitoistavuotiaan tytön kohtaamista, ystävystymistä ja väistämätöntä kriisiä.

Pyykön elokuvan tytöt ovat aidosti nuoria, murrosikäisiä, teinejä. He asuvat vielä kotona, ja suhde vanhempiin on osa jokapäiväistä elämää. Myös Siirillä, josta alusta lähtien vihjataan, että hänestä ei välitetä tarpeeksi.

Elokuvan päähenkilö on selkeästi Emilia, se kiltimpi tyttö, jonka vanhemmat ovat eronneet. Perheen kolme lasta ovat jääneet isän hoteisiin, kun äiti on muuttanut ulkomaille. Isällä on uusi naisystävä, joka ei pärjää ollenkaan lasten kanssa.

Emilian pikkusisko Elsa on vasta pieni koululainen, ja isä on silkkaa ajattelemattomuuttaan siirtänyt hänen hoitovastuunsa Emilialle. Emiliasta on kasvanut tottelevainen tyttö, joka nukuttaa pikkusiskon joka ilta.

Pieni Elsa sinnittelee keskeisenä henkilöhahmona, ja se on yksi koko elokuvan vahvuuksista. Lapsirooli ei ole vain kikka käsikirjoituksessa, vaan se tuo syvyyttä päähenkilöön. Anna-Leena Uotila myös esittää Elsaa hienosti.

Emilian elämä ei näyttäydy kauhean ikävänä. Pitäisikö hänen asemaansa kärjistää lisää?

Samaa voisi kysyä vastaparista Siiristä, johon Emilia tutustuu yöuinnilla Stadikalla. Siiri on aika kliseisen villi, ja hänen seurassaan Emilia muuttuu. Hän kyllästyy olemaan kiltti ja luotettava.

Elokuvan alkupuolella Siiriin kaipaa lisää särmää, tinkimätöntä punk-asennetta, mutta ne odotukset taitavatkin viedä harhaan. Loppujen lopuksi Siiri, kuten Emiliakin, vetävät roolejaan, mutta eivät tee sitä kovin hyvin.

Ja sehän on erittäin uskottavaa. Molemmat tytöt ovat epävarmoja ja ylidramaattisia, sanalla sanoen murrosikäisiä.

Nuorisokuvauksissa (ah, miten tätimäinen sana) on usein vaarana liukuminen moralismiin, ja se vaara uhkaa myös Pyykön elokuvassa. Vaikka näkökulma miten tiukasti pidetään nuorten hallussa, jostain tuntuu aina tulevan se sormi, joka osoittaa, että ei näin saisi tehdä.

Pyykön elokuvassa sormi voisi pysyä piilossa, jos Emilian isällä (Seppo Pääkkönen) ja hänen naisystävällään (Kristiina Halttu) olisi pienempi rooli. En myöskään pidä tavasta, jolla naisystävää on kuvattu: se ei ole Emilian tulkintaa vaan tulee ohjaajalta.

Sisko tahtoisin jäädä parantaa koko ajan otettaan loppua kohti – joskin tietyt ratkaisut ovat myös sovinnaisia. Emilian kehitys on loogista, mutta vähitellen myös Siirin hahmoon tulee ulottuvuuksia.

Pyykön elokuva on sikäli tyypillinen suomalaiselokuva, että sen perusvire on ahdistava. Ehkä siitä puuttuu se yksi kohtaus, jossa tytöt hetken aikaa olisivat aidosti samalla aaltopituudella eivätkä vain luulisi olevansa.

Se kohtaus kuullaan vain lopputekstien aikana, kun loistavat pääosanesittäjät Ada Kukkonen (Emilia) ja Sara Melleri (Siiri) kiljuvat yhteen ääneen elokuvan nimibiisin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi