Tulkaa tähdet takaisin

Kollega ihmetteli jo ennen Oscareita, mihin kohu ja palkinnot The Artist -elokuvan ympärillä perustuvat.

The Artist on hyvää viihdettä, vastasin. Ja nyt on lama-aika.

The Artist on rakkauselokuva ja elokuvaelokuva.

The Artist tapahtuu vuosina 1927–1933 ja kertoo äänen tulosta elokuviin. Elokuvan päähenkilö, näyttelijä George Valentin, on mykkäelokuvien hurmuri.

Elokuvan alussa George Valentin törmää faniinsa, tanssityttöön, joka haaveilee urasta elävissä kuvissa. He tekevät yhteisen tanssikohtauksen, ja pian tästä Peppy Milleristä tulee uuden ajan airut, sillä hän kelpaa äänielokuvaankin.

Jos The Artistia katsoo vasten mykkiä klassikkoja, sen puutteet on helppo nähdä.

The Artist ei ole syvä, raskas tai avantgardea vaan kevyt ja leikkisä – ja siinä sen hienous juuri onkin. Agenttiparodioissa oppinsa hankkinut Michel Hazanavicius hallitsee tyylilajin. Hän osaa käsitellä traagisetkin käänteet kevyellä otteella ja pitää tunnelman ilakoivana.

Näin on, koska The Artist ei suhtaudu elokuvan perinteisiin sellaisella hartaudella kuin esimerkiksi Martin Scorsese. The Artist ei yritä olla vakavasti otettava tai täydellinen kopio mykkäelokuvista. Kuva on esimerkiksi liian tarkkaa ja hyvin valaistua, meikkaus ja kameraliike liian modernia ja poissa on myös moniin mykkäelokuviin liitetty rahvaanomaisuus.

Toisaalta The Artist menee myös riittävästi aidosta: mukana on klassisia mykän ajan kohtaustyyppejä, kuten aina vaarallinen juoksuhiekka tai suoria tyylilainoja esimerkiksi Fritz Langilta. Kuva on mustavalkoinen ja nykyistä neliömäisempi, ja päähenkilö muistuttaa Douglas Fairbanksia.

Dialogi puuttuu, tietenkin, mutta musiikki – kuten kuuluu – luo tunnelman ja liimaa kuvat yhteen. Orkesteri pauhaa dramaattisesti tai tanssittaa romanttisesti, kun aika on.

The Artist näyttää puhtaan sankarin puhtaana sankarina ja suuren rakkauden suurena rakkautena, mutta samalla leikittelee kliseiden kanssa.

Vitsailussa erottuu erityisesti itsetietoinen pääpari. Jean Dujardin ja Bérénice Bejo näyttelevät leuka edellä ja iskevät silmää katsojalle. Dujardinin sankarin kaikenkattava keikarius ja Bejon tanssitytön viattomuus sekä hyväntahtoisuus ovat oleellinen osa elokuvan viehätystä.

Näyttelijäntyö saattaa olla kapeaa, mutta silti päähenkilöistä kuoriutuvat sellaiset unikuvat, joihin on vaikea olla rakastumatta.

Tämä viiden Oscarin voittaja on yleisöelokuva sanan varsinaisessa ja myös sen vaarattomimmassa merkityksessä.

Se ylistää ihmistä, joka osaa sopeutua muutoksiin ja niellä ylpeytensä. Se, jos mikä, on lama-ajan viesti.

Opetus kerrotaan elokuvateollisuuden kautta – ja siihen liittyvät elokuvan vähäiset yhteiskunnalliset pistot.

Käsikirjoitus on ohjaaja Hazanaviciuksen. Kannattaa seurata, minkälaisen roolin hän on kirjoittanut amerikkalaisen elokuvan varhaisen studiokauden ohjaajalle. Ei minkäänlaista.

Kuvauksissa puhetta johtaa paksua sikaria polttava tuottaja, jota esittää aina luotettava John Goodman.

The Artistin suuria taiteilijoita ovatkin suuret näyttelijät. Filmitähtiä yleisö rakastaa. Heidän puolestaan ollaan valmiita tekemään töitä vaikka ilmaiseksi, kuten elokuvassa sanotaan. Tulkaa tähdet takaisin, The Artist toivottaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi