Uusi elämänmuoto

Geeniteknologia on aikamme suuria tieteellisiä vallankumouksia. Elämän peruspalikoita voidaan nyt laittaa uusiksi. Tämän merkitystä on meidän maallikoiden helppo vähätellä – ja yhtä helppo liioitella.

Scifi on aina tutkinut tieteen rajaehtoja, katsonut eteenpäin ja kysynyt – mitä jos? Kun se tarttuu yhteisiin pelkoihimme – varsinkin niihin, jotka tulevat meidän sisällemme –, se astuu kauhun alueelle.

Splice on nykyajan tieteiskauhutarina geenimuuntelusta. Se onnistuu aika hyvin käsittelemään kollektiivisia pelkojamme tästä ihon alle tulevasta nykytieteen rajamaasta. Tuloksena on asetelmaltaan kiinnostava ja roimasti keskivertokauhua paremmin näytelty elokuva.

Pariskunta Clive (Adrien Brody) ja Elsa (Sarah Polley) ovat maailman johtavia geenitutkijoita. He luovat omituisia otuksia, joista on tarkoitus saada proteiiniyhdisteitä lääketuotantoa varten. Clivellä ja Elsalla ei juuri tunnu olevan elämää labran ulkopuolella.

Mutta heillä on omat suunnitelmansa. Ihmisen dna:n yhdistäminen eläimen dna:han on geeniteknologian kielletty Graalin malja. Siitä maljasta Clive ja Elsa haluaisivat maistaa, mutta työnantaja haluaa vain lääkeproteiinia eikä mitään eettisesti arveluttavaa.

Kuten kunnon tiedemiesten pitää, Clive ja Elsa haluavat ylittää vanhoja rajoja. Mutta tiedemiehenkin pitää noudattaa sääntöjä. Tästä nousee Splicen draama. Se on sama asetelma, josta Frankensteinin tarina aikanaan sai voimansa. Mitä tieteen nimissä voi tehdä?

Ongelmat syntyvät, koska Dren-olennon, kokonaan uudenlaisen elämän, luo pariskunta. Evoluutio ei olekaan enää vain laboratoriokoe. Mitä enemmän Dren varttuu, sitä inhimillisemmäksi se tulee. Ovatko Clive ja Elsa tutkijoita vai vanhempia? Uudenlaisen elämän alkamisen kysymys tuodaan Splicessa miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Tämä on se uusi kulma, jonka elokuva tuo Frankensteinin myyttiin.

Dreniä esittävällä Delphine Chanéacilla on lähes mahdoton tehtävä esittää ihmisen ja eläimen risteytystä, jolla on eläimen vaistot, mutta inhimillisiä tunteita. Välillä hän onnistuu, välillä kömpelyys on tahatonta.

Splicen suurin vahvuus on Brodyn ja Polleyn näyttelijäntyö. He nostavat elokuvan tieteiskauhun keskitason yläpuolelle.

Drenin olemassaolo ja heidän kasvava vastuunsa arvaamattomasti varttuvasta elämästä kaivaa esiin salaisuuksia ja kipupisteitä heistä molemmista.

Elokuvan parhaita kohtauksia ovat ne, joissa Clive ja Elsa kamppailevat tunteidensa kanssa suhteessa olentoon, jonka he ovat luoneet.

Kukaan ei kai ole motivaatioltaan puhdas, ja kun liikutaan rajojen tuolla puolen, sillä voi olla dramaattisia seurauksia. Kuten elokuvassa sanotaan, kun ylittää rajan, asiat menevät sekaisin.

Ongelmana on ohut tarina. Ohjaaja Vincenzo Natali muistetaan edelleen parhaiten vuonna 1997 tekemästään esikoiselokuvasta Cube. Se oli pirullisen tehokas, yhdelle idealle perustuva tarinavetoinen tieteisjännäri. Henkilövetoisen Splicen käsikirjoituksessa ei ole ihan riittävästi ainesta, mikä paljastuu ikävästi toiminnaksi äityvässä lopussa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi