Vielä on toivoa

Vieraalle maaperälle siirtyminen palautti elämänilon Aki Kaurismäen kuviin.

Hyppysellinen Chaplinin poikaa, roppakaupalla Jean Renoirin humanismia, häivähdys Jean-Pierre Melvillen antisankareiden moraalisesta ryhdistä. Le Havre saapuu Suomeen Aki Kaurismäelle tyypillisten suurmiesvertausten saattelemana.

Kaurismäki on hionut niukkuudesta, nostalgiasta ja sarkastisesta yhteiskuntakritiikistä rakentuvaa tyyliään koko uransa. Tämä maaginen minimalismi on päällepäin muuttumatonta, mutta teemoissa ja tunnetiloissa tapahtuu myllerryksiä.

Laitakaupungin valot (2006) oli synkkä ja ajaton yksinäisyyden kuvaus. Le Havre on ohjaajansa ajankohtaisin elokuva, joka näkee maailman kylmyyden, mutta ei suostu lannistumaan sen edessä.

Le Havren optimismin airuena toimii kengänkiillottaja Marcel Marx, rakastettava hunsvotti, johon André Wilms puhaltaa lämpöä ja juonikkuutta.

Karismaattinen ranskalainen esitti samannimistä kaveria jo Kaurismäen Boheemielämässä (1992), mutta yhteyttä ei selvennetä. Se jää osaksi Kaurismäen myyttistä maailmaa, jossa pärjäämisestä tehdään taidetta.

Vaikka arki on raskasta, Marcel osaa nauttia elämästä. Kantabaarista saa pummatuksi viinilasin, eikä kulmakunnan leipuri raaski soittaa poliisia kengänkiillottajan kähveltäessä patongin. Kotona Marcelia odottaa rakastava vaimo Arletty (Kati Outinen), jonka vakavasta sairastumisesta mies ei vielä tiedä.

Kaurismäen maailmassa köyhällä ei ole koskaan todellista puutetta, mutta ihmissalakuljettajien kontista karkaavalla Idrissalla (Blondin Miguel) sitä on. Kun poliisia pakeneva poika törmää Marceliin, ympäristönsä solidaarisuudesta elävä mies antaa hyvän kiertää.

Kengänkiillottaja piilottaa pojan arvoitukselliselta mestarietsivältä (Jean-Pierre Darroussin) ja ryhtyy etsimään tämän sukulaisia. Ja koska virkamiesten kyynisyys ja median pelokkuus eivät ole tarttuneet Marcelin naapurustoon, kengänkiillottaja ja Idrissa eivät jää hädässä yksin.

Kaurismäellä on aina ollut paasaamisen tarpeesta vapauttava taito sitoa yhteiskuntakritiikki osaksi tarinaa. Le Havressa suorat piikit ovat pienissä yksityiskohdissa, vaikkapa kenkäkauppiaan Marcelille latelemissa terroristi-syytöksissä. Termi on tyhjentynyt merkityksistä niin täysin, että sitä voi ladella kenelle tahansa kiusankappaleelle.

Kaurismäki ei lopulta keskity paperittomien maahanmuuttajien arkeen. Reippaasta Idrissasta kasvaa kokonainen persoona, mutta hänen näkökulmansa hautautuu Marcelin ponnistelujen alle. Maahanmuuttajapoika jää symboliksi, jonka avulla ranskalainen työläisyhteisö osoittaa inhimillisyytensä.

Runsaamman kuvan maahanmuuttajan elämästä antaa Marcelin kengänkiillottajakollega Chang (Quoc Dung Nguyen). Ranskaan papereitta tullutta vietnamilaista siedetään, koska tämä tyytyy elämään varjoissa ja tekemään työtä, joka kelpaa harvalle ranskalaiselle.

Vieraalle maalle siirtyminen on tehnyt Kaurismäelle hyvää. Se näkyy Kaurismäen parhaisiin elokuviin kuuluvan Le Havren hengessä ja kuvissa. Laitakaupungin valojen ahdistuneisuus on poissa. Tilalle on palannut murheita uhmaava elämänilo, Kaurismäen aikuisten satujen korvaamaton energian lähde.

Moneen kertaan koluamiltaan helsinkiläiskulmilta poistuttuaan ohjaaja on myös löytänyt uuden valikoiman ajattomia maisemia. Löydöksensä hän koristelee värikkäillä yksityiskohdilla ja upottaa koko komeuden ajattomalta kuulostaviin ranskalaisiskelmiin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi