Placebon ahdistusrock soi hieman tylsästi

konsertti. Viime kesänä Provinssirockissa esiintynyt Placebo palasi Suomeen nopeasti. Yhtye on jatkuvalla kiertueella, mikä tuntui turhankin rutinoituneina otteina. Suoritus ei ollut heikko, mutta ennalta-arvattava ja siksi hieman tylsä.

Placebo on ylpeillyt, ettei se seuraa aikaansa tai trendejä. Placebo ei ole kuitenkaan niin iso tai omavarainen, etteikö senkin kannattaisi ympärilleen katsella ja kuulostella.

Samasta sävellajista ja samalla tempolla vyörytettyjä, tarkoituksellisen synkkäsävyisiä ja ahdistuneita rock-kappaleita kuunnellessa tuli nimittäin mieleen kuinka paljon Bloc Partyn ja Vampire Weekendin kaltaisten yhtyeiden monikulttuurisuus onkaan piristänyt indierockia viime vuosina. Nuorempiin kollegoihin verrattuna Placebo kuulosti ja näytti siltä kuin se olisi 1990-lukuisen imagonsa ja Brian Molkon ammattiahdistuksen vanki.

Kuinka pitkä ja - ennen kaikkea - kiinnostava ura näin yksioikoisista aineksista on lopulta mahdollista rakentaa?

Placebon musiikki on uusimpien levyjen emorock-sävyistä huolimatta elävänä eräänlainen sekoitus Depeche Moden synkistelypoppia ja T.Rexin ja David Bowien 1970-lukuista glamrockia. Sitä luulisi voivan jalostaa varsinkin keikoilla useisiin suuntiin, mutta noin tunnin soiton jälkeen kävi selväksi, että monoliittimainen särökitaramyllytys aikoo viitata kintaalla kaikenlaisille nyansseille.

"Let's get funky!", huudahti Molko keikan puolivälissä, mutta jäi epäselväksi, mitä laulaja tarkoitti. Minkäänlaista svengiä, ilonpilkahdusta tai afroamerikkalaista vivahdetta ei löytynyt. Kovalevyrock jyskäsi loppuun asti vakavana ja vitivalkoisena kuin lähiöskinin kankku.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi