Raimo Sariola soitti itsepintaisen yksivärisesti

KONSERTTI. Paljon hyvää musiikkia on piilossa, kunhan vain joku kaivaa sen esiin. Alberto Ginasteran räiskyvän kirpakka, uusekspressionistinen sellosonaatti op. 49 kuultiin tiettävästi ensi kerran Suomessa.

Raimo Sariolan ja Risto Laurialan tulkinta painottui brutaaliin hyökkäävyyteen ilmavan värileikin jäädessä vähemmälle. Einojuhani Rautavaaran Kaksi preludia ja fuugaa sekä 20 vuoden viipeellä loppuun sävelletty sellosonaatti esittelivät kehityskaaren nuoruuden vakavamielisyydestä myöhempien vuosien romantisoivaan sävelaallokkoon.

Kuoleman 50-vuotismuiston esiin nostaman Bohuslav Martinun valtavaa tuotantoa edusti Muunnelmia slovakialaisesta kansanlaulusta.

Sariolan sellossa on metallikas ääni, joka soi hellittämättömän yksivärisesti. Ei edes Robert Schumannin sellolle sovitettu Märchenbilder op. 113 saanut Sariolaa heltymään sadunomaiselle pehmeydelle melankolista päätösosaa lukuun ottamatta. Myös Laurialan soitto eskaloitui jylinäksi kovin helposti.

Viimeistään ylimääräinen kappale saa muusikon usein vapautumaan.

Turha toivo: Rahmaninovin Vokaliisi osoitti, ettei sävyillä herkuttelu ole Sariolan heiniä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi