Riemukas markkinahumu räiskähteli Musiikkitalossa

Hannu Linnun johtama Tampere Filharmonia oli huippuhyvässä vireessä Musiikkitalossa. Hämmästyttävää oli, miten hyvin orkesteri pystyi ensivierailullaan sopeutumaan Musiikkitalon akustiikkaan, joka ei ole ongelmaton. Sen voi laskea paljolti Linnun ansioksi, sillä hän on oppinut ilmeisen nopeasti hallitsemaan salin ominaisuudet.

Lintu on sanonut Musiikkitalon konserttisalista, että se on kuin suuri röntgenlaite. Kaikki kuuluu ja erottuu hyvin selvästi, myös virheet, epätarkkuudet, yhtenäisyyden ja balanssin puutteet.

Kapellimestarin ja orkesterin onkin oltava Musiikkitalossa äärimmäisen valppaina. Kontrollia helpottaa suuresti, että soittajat kuulevat toisiaan.

Linnulla on taito kääntää paljastava akustiikka edukseen. Konsertin päätösnumerossa, Stravinskyn Petruškassa, hän loihti valtavan rikkaan soinnillisten, melodisten ja rytmisten yksityiskohtien sävelkarusellin. Petruškan orkesteria on verrattu jättimäiseen harmonikkaan tai posetiiviin. Teoksen ehtymätön rytminen elinvoima sykki Linnun käsissä huumaavan hauskasti. Raa'at, piikikkäät ja purevat soinnit kutkuttivat herkullisesti. Polytonaalisuus ja -rytmisyys piirtyivät terävästi.

Kuulijalla oli tunne kuin hän olisi keskellä riemunkirjavaa ja remakkaa markkinahumua. Joka puolella tapahtui jotakin lumoavaa, hullunkurista ja hurjaa.

Kaiken ilonpidon ja hälinän alta Lintu toi ilmoille myös Petruškan maagiset, aavemaiset ja traagiset piirteet. Hiljaisuus ja musiikin katkelmalliset jaksot olivat yhtä puhuvia kuin teoksen monet tarttuvat melodiat sekä keinuvat ja renkuttavat tanssipoljennot.

Petruškan modernistinen ilotulitus oli Stravinskyn vastaisku sille romanttiselle sointiuhkeudelle ja tunnevyörylle, joita konsertin sooloteos, Brahmsin toinen, B-duuri-pianokonsertto edustaa. Lintu ja Tampere Filharmonia ovat kotonaan kummassakin maailmassa.

Orkesterilla on Brahmsin sinfonisessa konsertossa yhtä tärkeä rooli kuin solistilla. Solistin on toisaalta pystyttävä pitämään puoliaan orkesteria vastaan ja toisaalta oltava sen kanssa hyvin tiiviissä vuorovaikutuksessa. Niin vaikea kuin konsertto onkin, virtuoosisuus ei ole siinä koskaan itsetarkoituksellista.

Ranskalaisella Cédric Tiberghienillä ei ole vielä täysin hallinnassaan sitä soinnillista laulavuutta, rikkautta ja täyteläistä syvyyttä, jota konsertto vaatisi. Ensiosan jälkeen kolistelu ja hätäily alkoivat kadota. Kun varmuus lisääntyi, otteeseen ilmaantui eleganssia, sävyjen runollista herkkyyttä ja hallittua taiturivoimaa.

Lintu ja orkesteri kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti pianistia ja vastasivat hehkuvin romanttisin elein hänen repliikkeihinsä. Kaipaisen etnohenkinen, impressionistinen Beniniläinen aamulaulu toi konserttiin afrikkalaisen äänen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi