Sinfoninen avaruus laajeni räjähdellen

KONSERTTI. Musiikkitalon konserttisalin erotteleva akustiikka paljastaa tutuissa teoksissa uusia piirteitä. Jukka-Pekka Sarasteen johtaessa Sibeliuksen viidettä, Es-duuri-sinfoniaa sen musiikillinen avaruus ja dynaamiset ulottuvuudet tuntuivat laajenevan kohisten ja räjähdellen joka suuntaan. Keväiset valoilmiöt säteilivät korkealla ilmassa, maata ja matoja -aiheet möyrivät syvällä maan povessa.

Analyyttinen selkeys ja monipolvinen liike-energia yhdistyivät Sarasteen näkemyksessä. Sinfonian syvä- ja pintarakenteiden suhteet valottuivat jännittävästi.

Dynaamisen asteikon alapäässä olivat sordinoitujen jousien kuhisevat "hyttysparvet". Nousut kasvoivat mahtavasti vyöryviksi, ekstaattisiksi mainingeiksi. Rahmaninovin neljännen, g-molli-pianokonserton solistina oli yhdysvaltalainen, Ukrainassa syntynyt Valentina Lisitsa, jolla on notkea taituritekniikka ja lyyrisen kauniisti soiva kosketus.

Soolo kiemurteli melankolisesti orkesterin räiskyvän pauhun keskellä.

Kun konsertto alkoi, se oli täynnä haikeita muistumia Rahmaninovin toisesta ja kolmannesta pianokonsertossa. Edetessään konsertto toi kuitenkin esiin oman, modernismista vaikutteita saaneen kulmikkaan luonteensa. Schönberg osoittautui erinomaiseksi vaimean hysterian ja kauhun kuvaajaksi Elokuvakohtauksen säestysmusiikki op. 34 -teoksessaan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi