Tampere Filharmonia oli soittohuuman vallassa

TURKU. Kesäterästä ei ollut juuri merkkiäkään Tampere Filharmonian konsertissa, joka aloitti Turun musiikkijuhlat. Vaikutti siltä, että orkesteri paloi loman jälkeen halusta päästä taas soittamaan. Hannu Lintu on ollut vuoden verran Tampere Filharmonian taiteellinen johtaja. Hän on sytyttänyt orkesteriinsa innostuneen soittohuuman ja kehittänyt sen iskukykyä ja sointiasteikkoa.

Jos tämä vauhti jatkuu, Tampere Filharmonia saattaa ajaa Helsingin orkestereiden, HKO:n ja RSO:n ohi.

Turun konserttitalossa Tampere Filharmoniasta puhkesi sointiloistoa, jollaista Helsingissä ei yleensä pääse kokemaan. Säteilevien värien ja mukaansatempaavien rytmipyörteiden juhlaa oli Richard Straussin Ruusuritari-sarja, jossa Lintu sekoitti wieniläisittäin kaihoisia romanttisia tunteita, nautinnonhalua, kauneudenpalvontaa, riemukasta valssipoljentoa, burleskia huumoria ja älykästä ironiaa.

Lintu teki äkkinäiset tunnelmavaihdokset nopeasti reagoivan oopperakapellimestarin iskevään tyyliin. Näin sarja sai dramaattisesti ailahtelevan ja yllättelevän sykkeen, mikä lisäsi niin hurmion kuin komiikankin tuntua.

Konsertti alkoi synkän traagisissa merkeissä, Samuel Barberin Andromakhen jäähyväiset -kohtauksella. Siinä troijalaissankarin Hektorin leski hyvästelee poikansa hetkeä ennen kuin kreikkalaisvalloittajat tulevat ja heittävät lapsen alas muurilta.

Nuori saksalaissopraano Melanie Diener eläytyi kärsivän äidin vihaan, kuolemankauhuun ja lohduttomaan suruun loistokkaasti ja riipaisevasti. Barber on niitä harvoja säveltäjiä, joka oli koulutukseltaan myös laulaja. Se selittää osaltaan vokaaliosan suurta ja joustavaa ilmaisuvoimaa. Andromakhen jäähyväisten myöhäisromanttinen sävelmaisema on voimakkaan emotionaalisesti latautunutta. Orkestraatiossa on myös antiikkiin assosioituvia arkaaisen sotaisia ja ritualistisia piirteitä.

Vulgaari huvittelunhalu pääsi valloilleen englantilaisen Thomas Adèsin Powder Her Face -sarjan remuavissa, nytkähtelevissä tanssirytmeissä. Jos tuntee tämän rivonpuoleisen, mutta traagissävyisen oopperan tarinan, ymmärtää rytmiriehan groteskia ironiaa.

Richard Wagnerin Tristan-alkusoitossa Lintu ja orkesteri punoivat ekstaattisen laulavasti emotionaalisten jännitteiden ja niiden laukeamisen hitaita maininkeja.

Konsetti päättyi Isolden lemmenkuoloon, jossa Dienerin säteilevä, nuorekas Wagner-ääni ei aina riittänyt läpäisemään orkesterin vyöryjä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi