Minä ja Ville Ahonen: Minä ja Ville Ahonen

Ville Ahosen ura käynnistyi toden teolla Kauko Röyhkän kiinnostuttua miehen demonauhasta. Kiinnostuksen ymmärtää, sillä miehissä on paljon samaa.

Röyhkän tavoin Ahonen ei ole täysverinen laulaja, vaan ennemmin omaääninen tulkitsija. Hänkin tekee musiikkia suuren yleisön mieltymyksistä piittaamatta. Ahonen yhtyeineen ei esimerkiksi epäröi lisätä folk- ja rockpohjaisiin biiseihinsä hämyisiä instrumentaaliosuuksia, jos siltä tuntuu.

Ahonen on myös erinomainen lyyrikko. Hän osaa tehdä kappaleistaan tekstien yksityiskohdilla kuin pieniä näytelmiä.

Hieno esimerkki on päätöskappale Musta virta, tunnelmallinen unettoman yön laulu, johon on pienin siveltimenvedoin maalattu riipaiseva tarina kuoleman yli pilkahtavasta rakkaudesta.

Minä ja Ville Ahosen debyytti on kaunis, älykäs ja yllättävä levy. Albumilta puuttuu ainoastaan yksittäinen johtotähti, josta voisi povata ajan hammasta uhmaavaa ikivihreää. Nytkin levy on vahvempi kokonaisuus kuin jotkin Kauko Röyhkän Narttu-aikakauden levyt 1980-luvulla. Siinäpä kehua kerrakseen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi