Luontoäidin poika aaveiden kaupungissa

Kari Soinion mies- ja maisemakuvat ovat nyt museossa ja kirjassa

 Valokuvaaja Kari Soinion (s. 1962) kahdenkymmenen vuoden mittaisella uralla on ollut kaksi hallitsevaa teemaa, joihin molempiin liittyy vakiintuneiden stereotypioiden kyseenalaistaminen: kuva miehestä ja kuva maisemasta.

Perinteinen mieskuva on saanut kyytiä kuvissa, joissa Soinio on itsensä malliksi asettaen horjuttanut totuttuja käsityksiä maskuliinisuudesta ja miehen ruumiista. Maiseman kohdalla Soinio on kysellyt muun muassa, mikä tekee maisemasta nimenomaan suomalaisen, ja mitä merkitsee kansallismaisema.

Soinion tuotanto on nyt harvinaisella tavalla esillä kirjassa ja kahdessa näyttelyssä.

Laajimman kokonaiskuvan antaa Maisemasta paikkaan -kirja, jonka kuvavalikoima ulottuu vuodesta 1989 tähän vuoteen. Samanniminen hienosti koottu näyttely Keravan taidemuseossa esittelee kuvasarjoja alkaen vuodesta 1997. Uusin sarja Sankarin koti on esillä Galleria Heinossa. Sankarin koti on tuorein lenkki ketjussa, jonka osia ovat olleet kuvasarjat Luontoäidin poika, Sankarin paluu ja Miehen tuoksu. Kaikissa toistuu sama perustaktiikka: alaston mieshahmo rinnastuu erilaisiin miljöisiin kuten Amerikan länteen, suomalaiseen järvimaisemaan, mustaan islantilaiseen laavakiveen - ja lopulta kodin ja puutarhan yksityiseen piiriin.

Kaikissa näissä paikoissa Soinio poseeraa omien kuviensa sankarina korostetun antimaskuliinisesti, korostaen kehon pyöreitä, feminiinisiä muotoja ja asentoja. Näin on perinteisesti kuvattu naista, jonka miehen katse on samaistanut miehen hallitsemaan luontoon.

Soinio sekoittaa ja hämärtää tavanomaiset alastoman vartalon kuvaamisen ja katsomisen tavat. Hän on alasti kuten Arno Rafael Minkkinen omissa kuvissaan mutta identiteetin häilyvyydessä lähempänä esimerkiksi amerikkalaisen kollegansa Cindy Shermanin lavastettuja omakuvia.

Maisemakuviin Soinio on hakenut myös fyysisesti poikkeavan muodon: pyöreän, soikean, kuperan. Näin hän korostaa kuvien rakennettua esineellisyyttä niiden sisällön ohi.

Sisältö karkaa katsojaa myös kuvien pehmeän maalauksellisen epäterävyyden taakse. Esimerkiksi Kansallismaisema-sarjassa Soinio tutkii, miten pienet viitteet riittävät siihen, että maisema tunnistetaan esimerkiksi Kolin näkymäksi.

Maisemia ja niiden kuvia katsotaan usein opitun kaavan mukaan - kun kuva on epäterävä, siltä putoaa pohja pois.

Katsomistapahtuman Soinio nostaa esiin myös tekemällä Porvarin uni -sarjan kuvista pyöreitä kuin tirkistysaukot tai kehystämällä Kaunis kaupunki -kuvat ovaalinmuotoisten peilien kaltaisten lasien alle.

Kahden näyttelyn tueksi on tarjolla harvinaisen vankka tietopaketti, Maahengen kustantama komea kaksikielinen kirja Maisemasta paikkaan - From Landscape to Place.

Kirjan on toimittanut Kari Soinion puoliso, visuaalisen kulttuurin tutkija Leena-Maija Rossi, jonka lisäksi siihen ovat kirjoittaneet taidehistorioitsija Hanna Johansson sekä amerikkalaiset tutkijat Steven Dixon ja Paul Wilson.

Soinion kuvat ovat innostaneet tutkijoita pohtimaan maisemaa ja ympäristöä ja niihin liittyviä monenlaisia käsitekerrostumia. Valokuvien ja niiden synnyttämien tutkimuksellisten tekstien vuoropuhelu on parhaimmillaan, kun kuvat tarjoavat ahaa-elämyksiä tekstiin ja päinvastoin.

Aina teksti ei vastaa kuvien herättämiin kysymyksiin.

Kari Soinion uudesta New Yorkissa kuvatusta kuvasarjasta nimeltä City of Ghosts kirjoittaa kirjassa Steven Dixon. Etualalla epäselvinä kiiruhtavat henkilöt, taustalla kohoavat pilvenpiirtäjät ja tyhjä taivas saavat Dixonin sukeltamaan monenlaisiin ontologisiin pohdintoihin.

Mutta hän ei sano sanaakaan siitä, että muuten epäterävät kuvat on tarkennettu yhteen kohtaan: pilvenpiirtäjien ylimpiin kerroksiin. Se luo oudon tarkkailun ilmapiirin muuten runollisiin kuviin.

Mielenkiintoinen kuva asettaa yhä uusia kysymyksiä.

Keravan taidemuseossa ovat samaan aikaan esillä myös Marjukka Korhosen ja Pekka Niskasen näyttelyt.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi