Piiloon jäänyt kuvaajaryhmä uudisti nykytaidetta

Mielikuvani 1970-luvun suomalaisesta valokuvauksesta nyrjähti tänä kesänä Valokuvataiteen museossa.

Aiempi käsitykseni on pohjannut dokumentaarisen valokuvan vahvaan perinteeseen. Elinolojen ikuistaminen, muotokuvat kansasta ja reportaasikirjat metsätyömiehistä ja romanien köyhyydestä ovat ilmaisuvoimaista valokuvausta, mutta samalla tuttua ja turvallista.

Se, että valokuvaa ei aikoinaan ymmärretty kuvataiteen välineeksi esimerkiksi taidekokoelmia kerätessä, on tuntunut virheeltä mutta sellaisena inhimilliseltä. Oli varmasti vaikea mieltää usein poliittisia tarkoitusperiä sisältävää dokumentaarista käyttökuvaataiteeksi, kun kuvan yleisin julkaisumedia oli lehdistö.

Nyt en ole enää yhtä armelias, en voi olla.

Valokuvataiteen museossa on esillä valokuvataidetta, joka on niin selvästi kuvataiteellisin motiivein syntynyttä, ettei se ole voinut jäädä keltään ymmärtämättä.

Elonkorjaajat on taiteilijaryhmä, jonka panos suomalaiseen nykytaiteeseen 1970- ja 1980-luvulla on merkittävä. Nyt ryhmän valokuvataidetta esitellään laajassa näyttelyssä sekä Kati Lintosen toimittamassa After Sauna Art -kirjassa.

Tämän katselmuksen jälkeen moni palanen loksahtaa paikoilleen, ja valokuvauksen valtavirran vieressä elänyt vaihtoehtoinen polku muuttuu kunnolla näkyväksi.

Elonkorjaajat oli radikaali, uudistava ja uutta luova ryhmä, joka osasi nauraa. Ilkka Juhani Takalo-Eskolan performanssidokumentoinnit ovat kaikille tuttuja, mutta harvemmin niiden ymmärretään olevan myös itsellisiä teoksia. J.O. Mallanderin Paperiveistosmappia ei kyseenalaisteta taiteena, mutta harvoin edes osia siitä on nähty suomalaisen valokuvataiteen katselmuksissa.

Tunnetuimmat teokset ovat vain jäävuoren huippu. Parhaimmillaan ryhmän valokuvat ovat pienten oivallusten äärellä. Ironisina ja käsitteellisinä ne nauravat sekä käyttövalokuvauksen että dokumentaarisen taidevalokuvauksen perinteelle.

Kuvat ovat pääosin mustavalkoisia ja pienikokoisia. Ne ovat teknisesti aikansa tuotteita, mutta ilman näyttelyn tarjoamaa viitekehystä sisällöllinen ajoittaminen olisi paljon vaikeampaa. Erik Uddströmin lempeä hymyily perhevalokuville tuntuu edelleen ajankohtaiselta eikä ole kaukana Heta Kuchkan palkituista nykykuvista. Toinen nykykuvaaja, joka voisi olla sukua Elonkorjaajille, on Jari Silomäki. Fiktion ja dokumentoinnin rajalla kulkevilla teoksillaan hän istuisi näyttelyyn hyvin.

Valokuvataide on luettu Suomessakin kuvataiteeksi jo reilusti yli kymmenen vuotta. Enää ei ole mielekästä luokitella taidetta niinkään tekotapojen kuin sisällön mukaan.

Elonkorjaajien taide on pitkälti miellettävissä käsitetaiteeksi, hauskaksi sellaiseksi. Ilman näitä valokuvia suomalaisen käsitetaiteen historia on puutteellinen ja ohut.

Valitettavasti suurin osa näyttelyn kuvista on yksityiskokoelmista. Vain yksittäisiä teoksia kuuluu Kiasman tai edes Suomen valokuvataiteen museon kokoelmiin. Tämä puute pystyttäisiin vielä korjaamaan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi