Valokuva perustuu sattumaan

Kuvat. Ari Kakkinen (s. 1966) esittää näyttelyssään suurikokoisia valokuvia, jotka ensi silmäyksellä näyttävät informalistisilta maalauksilta. Niiden leimaaminen "maalauksia muistuttaviksi valokuviksi" olisi kuitenkin asioiden yksinkertaistamista.

Pelissä on enemmän. Itse asiassa Kakkisen teokset saavat ajattelemaan kaikkea, mikä erottaa valokuvan ja maalauksen toisistaan.

Valokuva perustuu suurelta osin sattumaan, siihen mitä objektiivin edessä on ollut kameran laukaisemisen hetkellä. Sen sijaan kaikki maalauksessa näkyvä on sen tekijän tarkoittamaa tai ainakin hyväksymää. Valokuvaakin voi korjata, mutta sitä ei voi ottaa uudelleen.

Kakkinen antaa sattumalle tavallista suuremman roolin. Hän liikuttaa kameraa kuvaustapahtuman aikana tai tekee useampia valotuksia päällekkäin. Hänen kuvansa ovat perinteisessä mielessä epäselviä, tärähtäneitä. Tämä ei kuitenkaan tee niistä abstraktioita. Pikemminkin ne ovat käsitteellisiä sukelluksia valokuvan sisäisiin rakenteisiin, siihen mistä valokuva sen sisältämän kuvan ohella koostuu.

Maalaustaiteeseen Kakkisen valokuvat kytkee oikeastaan vain se, että melkoinen joukko 1900-luvun maalareita on pohtinut teoksissaan samankaltaisia kysymyksiä, mutta oman taiteenalansa näkökulmasta.

Se, että Kakkisen valokuvat muistuttavat informalistisia maalauksia lienee pelkkä sattuma, mutta miellyttävä sellainen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi