Valokuvalla on monta tietä totuuteen

Kuvan suhde tilaan ja aikaan horjuu Aletheia- näyttelyssä

 Valokuvalla on ollut vahva napanuora todellisuuteen: katsoja saattoi pitkään luottaa siihen, että kuvassa näkyvät asiat olivat olleet olemassa joskus kameran edessä.

Kuvien manipulointi on aina ollut mahdollista, mutta lopullisesti side todellisuuteen katkesi digiajan myötä. Kun kuvan synty siirtyi pimiön kemikaalialtaista tietokoneen ruudulle, katsojan mielen pohjalle pesiytyi pysyvä epävarmuus.

Uutiskuvaajille epävarmuudesta on pelkkää haittaa, mutta taiteilijoille se avaa uusia mahdollisuuksia leikkiin ja vakiintuneiden asenteiden kyseenalaistamiseen.

Aletheia on kreikkalaisessa mytologiassa totuuden jumalatar. Aletheia on siis sopiva nimi nykyvalokuvauksen näyttelylle, joka pohtii valokuvan suhdetta totuuteen, tietoon ja uskottavuuteen.

"Totuus on ollut pannassa viime vuosien taidevalokuvakeskustelussa. Halusimme nostaa käsitteen jälleen esiin", Jan-Erik Lundström sanoo.

Lundström yhdessä Elina Heikan kanssa on toiminut Aletheia-näyttelyn kuraattorina. Taidemuseo Meilahdessa avautunut näyttely on Helsinki Photography Festivalin toinen päätapahtuma Suomen valokuvataiteen museon Tilan jännitteet -näyttelyn rinnalla. Aletheia-näyttelyssä on mukana viisitoista nykytaiteilijaa. He horjuttavat käsityksiä valokuvan suhteesta tilaan ja aikaan. He käsittelevät muistoja ja menetyksiä. He tuovat uusia näkökulmia faktan ja fiktion ikuiseen otteluun.

Nyt taas, kuten valokuvan syntyaikoina 170 vuotta sitten, kysytään: Mikä on valokuva? Oscar Muñozin Kohtalon viiva -videossa taiteilijan kämmenellä on vesitilkka, johon hänen kasvonsa heijastuvat. Kun vesi valuu sormien välistä, kuva katoaa.

Jo Narkissos halusi ihailla omaa kuvaansa. Valokuva teki kuvaheijastuksen pysyväksi. Muñoz tavoittaa uudella tekniikalla videolla ikivanhan tilanteen, jossa kuva oli vain haihtuva kuvajainen.

Toisessa teoksessaan Projekti muistomerkiksi Muñoz maalaa vedellä vaalealle kivelle muotokuvia henkilöistä, jotka ovat saaneet surmansa väkivallan uhreina taiteilijan kotimaassa Kolumbiassa.

Aurinko haihduttaa kuvat nopeasti: kuva ja muisto ovat katoavaisia.

Valokuva leikkaa ajasta yleensä ohuen viipaleen, kuvaan tarttuu yksi ratkaiseva hetki.

Nyt japanilaisen Chino Otsukan kuvissa on kaksi aikaa: taiteilija on digitaalisella kuvankäsittelyllä liittänyt lapsuutensa albumikuviin kuvan nykyisestä itsestään. Kaksoismuotokuvissa sama ihminen lapsena ja aikuisena kohtaavat.

Saksalainen Michael Wesely venyttää yhden valokuvan hetken kuukausien, jopa vuosien mittaiseksi. Hän kuvasi Berliinin rakentamista vuosituhannen vaihteessa. Pitkän valotusajan kuluessa rakennuksia puretaan ja rakennetaan, ne ovat kuvassa läpinäkyviä. Weselyn suorat valokuvat ovat kuin hiilipiirroksia, joiden viivoja taiteilija on pyyhkinyt ja taas piirtänyt.

Valokuvan tila asettuu yleensä keskeisperspektiivin mukaan niin, että kuvassa on yksi katoamispiste. Myös tätä perustotuutta Aletheia horjuttaa.

Englantilainen Richard Whitlock esittää interiöörikuvia, joista kaikki syvyys ja tilan tuntu ovat poissa. Kuvien äärellä tulee outo olo, koska niissä ei ole lainkaan katoamispistettä: laajojen näkymien jokainen kohta on nähty suoraan edestä. Litistetty todellisuus on syntynyt yhdistämällä toistasataa kuvaa yhdeksi. Nanna Hännisen uudenlaiset maisemat yhdistävät valokuvaajan ruumiin liikkeet ja autonvalojen juovat levottomiksi verkostoiksi, joista ei tavoita perspektiiviä eikä pysäytettyä hetkeä. Kaikki virtaa.

Valokuva voi nykyään syntyä myös täysin ilman kameraa ja kohdetta. Agneta Grzeszykowskan muotokuvat on luotu kokonaan digitaalisen kuvankäsittelyn keinoin. Renaud Auguste-Dormeuil puolestaan on luonut sarjan tähtitaivaita sellaisina kuin tiettyjen kaupunkien asukkaat näkivät ne päivää ennen heitä kohdanneita katastrofeja. Näemme, miltä taivas näytti Hiroshimassa päivää ennen atomipommin pudotusta, tai New Yorkissa syyskuun 11. päivän aattona 2001. Aletheia tuulettaa niin kuvan sisältöjä kuin tekniikoita. Jari Silomäki ja Alfredo Jaar panevat uusiksi uutiskuvan, Emily-Jane Major ja Pierre Gonnord henkilökuvan merkityksiä. Mari Hedlund liittää mukaan kirjallisuudenkin. Teknisiä ihmeitä tarjoavat Liisa Lounila moninkertaisen ajan kuvallaan ja Marja Pirilä camera obscura -teoksillaan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi