Kenneth Kvarnströmin Hohto häikäisee

Kansallisbaletti on hyvässä vedossa kolmen koreografian illassa

 Kansallisbaletin uusi kolmen koreografian ilta, Kadonnut sinfonia, tarjoaa kolme erilaista teosta: mielenkiintoisen tanssin lähihistorian rekonstruktion, muodikasta pintamaailmaa sekä Kenneth Kvarnströmin tyylikkään uutuuden Hohto/Shine.

Kokonaisuudessaan ilta todisti, että Kansallisbaletti on, ensi-iltajännityksestä huolimatta, hyvässä vedossa.

Illan kantaesitys, Kenneth Kvarnströmin Hohto/Shine osoitti, että vuosien tauko hallintotehtävissä ei ole verottanut Kvarnströmin koreografista taikaa. Siihen on ehkä tullut jopa uutta syvyyttä.

Teos rakentuu pitkälti 1600-luvun säveltäjän, William Lawesin elegiseen musiikkiin, jonka syntetisaattorimuusikko Mika Vainio manipuloi yhtäkkiä hidastetuksi ja taaksepäin soivaksi.

Efekti on huima, aivan kuin outo pyörre imaisisi tanssijat tuntemattomaan.

Liikekieli on taattua ja taitavaa Kvarnströmiä.

Ehkä se, että erinomaisesti suoriutuneilla tanssijoilla on balettitausta, sai Kvarnströmin valitsemaan nyt vimmaisuutensa sijaan hillitymmän tempon.

Hänen häikäisevä tapansa rakentaa liikkeenkuljetusta on nyt rauhallisesti tarkkailtavissa. Tunnemaailma on koskettava ja mielleyhtymät rikkaat.

Yllätys on vihlovan tyylikkään teoksen loppukohtaus. Pörhöhousuiset urbaanit satyyrit ja taivaasta tupruava glitteri laajentavat teosta monimielisesti karnevalismin puolelle.

Kvarnströmin teos on musiikin ja liikkeen tasapainoinen yhteiskudelma.

Muut teokset käyttävät lähtökohtanaan klassikkoja.

Illan aloittanut, Christian Spuckin Kadonnut kuva kuvittaa Mendelssohnin 4. sinfoniaa. Päätösteos, Uwe Sholzin (1958-2004) Seitsemäs sinfonia, hyödyntää Beethovenin 7. sinfoniaa.

Uwe Sholzin 1993 Leipzigissa kantaesitetty Seitsemäs sinfonia on varsinainen retro-pläjäys. Notaatiolla tallennettu uusklassinen koreografia edustaa vanhahtavaa herooista tyyliä.

Tanssijoiden ryhmittelyt, sisääntulot, piruetit ja jopa ilmeet heijastavat yksi yhteen Beethovenin teemojen elegisiä ja sankarillisia tunnelmia.

Kuin tussilla piirretty hippie-tyylinen lavastus, kömpelö ja alleviivaava valaistus sekä kokovartalotrikoot ovat nekin täyttä retroa.

Teos kannattaakin katsoa tanssihistoriallisena rekonstruktiona.

Sillä on saattanut olla poliittisia piiloviestejä, jotka ehkä selittäisivät sen avoimen pateettisuuden.

Lähes kolmenkymmenen tanssijan joukolla on roimasti tanssittavaa.

Siitä nousee monia hienoja tekijöitä, muiden muassa tarkka Mai Komori, musikaaliset Guillem Brull Bover ja Frans Valkama sekä karismaattiset Salla Eerola ja Nicholas Ziegler.

Christian Spuckin Kadonnut kuva on vähemmän onnistunut yritys vääntää Mendelssohnin sinfonia rokokooksi. Spuckille rokokoo näyttäytyy mustavalkoisena ja hämäränä näyttämökuvana, jossa tanssijat elehtivät kuin muotinuket.

Kansallisoopperan orkesterilla ja sitä johtaneella Kurt Kopeckyllä tuntui olevan ensi-illassa kova kiire, mikä heijastui näyttämölle lievänä rauhattomuutena.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi