Me elimme diskon

TANSSI. Kollektiivinen muisti on upea asia. Niin myös disko, josta saamme jakaa yhteisiä muistoja Jyrki Karttusen uudessa teoksessa Days of Disco. Hämmästyttävää, miten samat ajatukset ja kokemukset yhdistävät.

Muistot voivat myös värittyä tai jopa valehdella. Omiin 70-luvun muistoihini vaikuttavat todennäköisesti enemmän elokuvat kuin Lappeenrannan VPK-talon disko, joka lienee ollut peilipallosta huolimatta vähemmän glamourikas kuin Travoltan maailma. Parasta jutussa ovatkin videolta nähtyjen aikalaisten todistukset ensikokemuksista diskon maailmassa. Aika liikuttavaa se on ollut.

Tanssijoiden nautittavasti tulkitsemat liikkeet osoittavat diskotanssin koomisuuden. Teos on kunnianosoitus diskon kultakaudelle, vaikka se välillä lempeästi parodioikin.

Yleisö on mukana, kun se tunnistaa tuttuja asioita. Heti alussa Karttusen polvennotkahduksista lähtevä liike tuo mieleen Åke Blomqvistin kulttivideon YouTubessa. Anne Hiekkarannan hersyvän pateettisesti tulkitsemat soolot tuovat flashbackejä niin Saturday Night Feverista kuin Flashdancestakin.

Esitys hyötyy löysästä biitistä ja rakenteesta, sellainen diskokin oli ennen hektisiä house- ja muita trancebileitä. Toisaalta se jumittuu välillä junnaamaan paikallaan. Tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. Materiaali ei ihan pidä jännitettä yllä.

Myös toistoa on aika paljon. Ville Oinosen upean virtuoosinen soolo jalannostoineen ei siitä parane, vaikka se esitetään toisenkin kerran. Karttunen ujuttaa ovelasti diskoliikkeet nykytanssin materiaaliin ja päinvastoin. Kontrasti olisi toiminut ehkä tehokkaammin, jos äänimaailmassa olisi reilusti käytetty enemmän originaalihittejä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi