Pisteet rohkeudesta, Greve!

Kansallisbaletin taiteellisen johtajan riskinotto kannatti

 On selvää, että baletin puritaanit saavat Kansallisbaletin uudesta Joutsenlammesta näppylöitä. Klassisesta balettiteoksesta on kyse, mutta silti mikään ei ole kuin ennen. Tai no: joutsen on edelleen sekä valkoinen että musta, mutta myös tavallinen nainen, johon prinssi rakastuu.

Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve on ottanut elämänsä riskin tuodessaan oopperan lavalle oman Joutsenlampensa.

Ensinnäkin: on vaarallista ja joskus hieman kyseenalaistakin palkata itsensä oman ryhmänsä koreografiksi. Toiseksi: Joutsenlampi on monelle pyhä, eikä siihen parane koskea. Marius Petipa teki sen aikanaan, ja se siitä.

Olen eri mieltä. Taide kehittyy - sen täytyy - ja myös klassiselle baletille tekee hyvää tulla välillä lähemmäs nykypäivää, perinteitään toki kunnioittaen. Sen Greve tekee.

Myönnettävä tosin on, että Tšaikovskin musiikki menee välillä missä järjestyksessä tahansa, liikemateriaali on toisinaan vähän vaisua ja kohtauksia on karsittu ja siirrelty kovalla kädellä. Mutta silti haluan nähdä tämän Joutsenlammen version itsenäisenä lähestymisenä legendaan ilman menneiden vuosikymmenten taakkaa.

Perinne kulkee toki mukana. Kaiken uudistetun ohella nähdään niitä hetkiä, joiden vuoksi moni haluaa Joutsenlammen kokea. Pikkujoutsenet tikuttavat tanssinsa entiseen tapaan toisiinsa kytkettyinä - ja hyvin muuten tanssivatkin. Valkoisen ja mustan joutsenen pas de deux't ovat perinteisiä, ja hyvä voittaa pahan.

Mutta mukana on myös esimerkiksi hienojen näyttämötrikkien ja valojen lisäksi upea vesihöyrylle heijastettu projisointi joutsenen muuttumisesta naiseksi. Entisiä versioita haastavampaa tanssittavaa tarjoavat joukkokohtaukset ja ennen kaikkea muokattu, oikea tarina, jossa rakastuvat useammatkin kuin vain prinssi ja joutsen.

Leskikuningattarella on selvästi sutinaa pahan von Rothbartin kanssa ja prinssin ystävän Bennon suhde prinssiin on vähintäänkin lämmin, jopa ihastunut. Ei ihme, että kaveri pakit saatuaan pettää ystävänsä ja liittoutuu pahan kanssa. Näillä höystein tarinasta tulee looginen ja uskottava, mutta samalla erilainen kuin ennen.

Illan tähti on kahden erilaisen joutsenen, valkoisen Odetten ja mustan Odilen tuplaroolin tanssiva Salla Eerola. Hän osoittaa, että ballerina voi olla loistava ilman yliluonnollisia sirkustemppuja. Vahva tekniikka riittää, ja se, että uskaltaa olla nainen.

Sääli vain, että henkilöohjaus on jäänyt hieman puolitiehen. Hyvän ohjaajan käsissä hänestä irtoaisi nyansseja vielä rutkasti enemmän.

Eikä hänen partnerikseen tuotettu vierailija Andrew Bowman pahemmin auta. Hän kun ei valitettavasti tekniikallaan erikoisesti häikäise eikä tyylissään yllä prinssin roolin vaatimalle aateliselle tasolle.

Harmi, ettei ensi-iltaa annettu talon omien prinssien tanssittavaksi. Laatua olisi taatusti löytynyt ihan omastakin takaa.

Itse pääpirun, von Rothbartin, rooliin oli laitettu ytyä, ja sen belgialaissyntyinen Wilfried Jacobs loihti loistavasti esille. Erityisesti teoksen loppu oli vaikuttava ja vangitsevan tosi.

Pienemmistä rooleista on ilo nostaa esille tarinan kannalta tärkeä prinssin äiti, kuningatar, jonka Nina Hyvärinen tulkitsi erinomaisesti. Silloin kun ei ole oikein mitään tanssittavaa, jää jäljelle vain oma näyttämöpersoona. Hyvärinen loi hienon roolikaaren ja toi rohkeasti ja tarkasti esille kielletyn mutta inhimillisen ihastumisensa.

Joutsenrivistöille soisi vielä pientä tarkkuutta, niin rivit saadaan suoriksi.

Tämän pienen miinuksen ohella joutsenille kuuluu iso plussa hyvin suoritetusta haasteesta. Tässä versiossa ei nimittäin todellakaan pönötetä puolta tuntia rivissä. Linnut liikkuvat ja muodostavat kauniita näyttämökuvia.

Tanssijat taatusti kiittävät saadessaan tanssia.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi