Saarisen uusin jää puolitiehen

Absent Presence Aleksanterin teatterissa. Koreografia Tero Saarinen, tanssi Henrikki Heikkilä, Carl Knif, Saku Koistinen, Ninu Lindfors, Natasha Lommi, Maria Nurmela ja Heikki Vienola, musiikki Jarmo Saari Solu, Valot Mikki Kunttu. Puvut Erika Turunen.

Tyhjyyteen tuijottavat tyypit haahuilevat valkoisissa vaatteissa elektrobiittien tahtiin. Vain Tero Saarinen ja hänen loistava työryhmänsä voi saada näin kuluneet reivit toimimaan, ajattelen katsoessani uuden, Absent Presence (Poissaolevasti läsnä) -esityksen alkutahteja.

Esityksen jälkeen totean olleeni oikeassa. Näin visuaalisesti, koreografisesti ja tanssillisesti komeimman teoksen pitkään aikaan. Valoilla, varjoilla ja vaatteilla valkoisesta ilmeestä tuli syvä, ei lainkaan banaali.

Oloni on kuitenkin liian kevyt siihen nähden, mitä käsiohjelma antoi odottaa. Sen mukaan lavalla nähtiin "henkinen ja fyysinen välitila, jota leimaa hätä, kiire ja halu toisaalle".

Edustan ehkä sukupolvea, jolle tällainen mania, vaikkakin näin jalostetussa paketissa, on vain hyvää poppia. Pysäyttävää? Valitettavasti ei.

Siksi jäin miettimään, onko tällainen estetisoitu, rimpuileva ihmishahmo enää kovin kirkas peili suorituspaineissa elävälle nykyihmiselle.

Tanssi on minua kyllä tässä mielessä puhutellut. Esimerkiksi Ervi Sirénin syksyllä kantaesitetty Vihje ilosta peilasi nykyihmisen läsnäolottomuutta vastakohdan avulla - kehollisen läsnäolon kautta. Esityksessä tanssijat olivat arkisia omissa iloissaan ja suruissaan. Enkä tarkoita tällä nyt niin sanottua arkiliikettä. Vihje ilosta sisälsi paljon koreografioitua tanssia, mutta sen katalyytteina olivat tanssijoiden persoonalliset rytmit ja niiden energian vastinpareista syntynyt läsnäolo. Eeva Muilun soolo seisautti veret niin tehokkaasti, että sen jälkeen Saarisen teoksen maaniset arkkityypit tuntuvat tavoittamattomilta.

Tero Saarinen avaa käsiohjelmassa teoksensa tematiikkaa seuraavasti: "Yhteiskunnallemme leimallinen tarve jatkuvaan kehitykseen ja kasvuun ajaa meidät tilaan, jossa kaikki tuntuu väliaikaiselta ja siten menettää merkitystään."

Yksilön kiireen ja hädän fyysisyys välittyy teoksessa, mutta yhteiskunnalliseksi se ei yllä.

Kenties se olisi vaatinut ajankohtaisemman ihmishahmon. Teoksessa tanssijat toistivat raskasaskelista, mekaanista kävelyä. Se vei mieleni 1960-lukulaiseen Suomeen kellokorttia leimaamaan.

Vuoden 2011 Helsingissä rimpuilevia "luovia orjia" en nähnyt. Siis sellaisia, jotka yrittävät saada selkoa elämästä iPhonen ja iPadin avulla.

Tanssija Ninu Lindfors puolestaan, niin loistava kuin hän tässä esityksessä olikin, vei minut takaisin toiseen esitykseen, jossa näin hänet viime keväänä. Tämä Kiasma-teatterissa nähty Artificial Paradise (Keinotekoinen paratiisi) oli enemmän fyysistä teatteria kuin tanssia, mutta muistutti tematiikaltaan Saarisen uutuutta. Timo Muurisen kokoamassa esityksessä Lindfors ja kaksi näyttelijää sukkuloivat erilaisissa äänimaisemissa apunaan muutama tuoli ja melko yksinkertainen valaistus. Minulle se kuvasi oivallisesti reaali- ja virtuaalitodellisuuksien välissä haahuilevaa, irrallista nykyihmistä.

Esityksiä ei voi eikä pidä verrata yksisilmäisesti, molemmilla on omat ansionsa. Saarisen ansiot ovat kiistattomat.

Tero Saarinen Company saa kuitenkin enemmän julkista tukirahaa kuin suurin osa suomalaisista tanssitaiteilijoista. Siksi odotuksetkin ovat korkealla.

Saarisen uuden kantaesityksen kohdalla rimani oli myös hänen aiemman esityksensä Borrowed Light (Lainattu valo) korkeudella. Niin koreografisesti mestarillinen kuin Absent Presence onkin, yli ei menty. Borrowed Light -esityksessä Saarinen ammensi marginaalisesta Shakers-lahkosta, mutta se tavoitti ihmisestä ja yhteisöstä jotain paikan ja ajan ylittävää.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi