Turhannauramisesta taidetta

TANSSI. Tämä on varmasti yksi oudoimmista esityksistä, joita olen nykytanssikontekstissa nähnyt. Antonia Baehrin teos Laugh on mitä nimi sanoo: 70 minuuttia nauramista.

Uskomaton suoritus siis tältä androgyyniltä miesten liivipukuun pukeutuneelta naiselta, joka kykenee toistamaan esityksensä illasta toiseen ilman mitään erityistä naurun aihetta. Hän nauraa partituurista eli niin kuin nauru on paperille kirjoitettu.

Itku pitkästä ilosta, opetetaan meillä. Ja mies tulee räkänokastakin, muttei turhannaurajasta. Nämä opit ovat iskostuneet meidän sukupolviemme sieluun, mutta nykyään kaikelle räkättäminen ja turhanaikainen pikkupuhe ovat silkka hyve. Koen siis katsojana ristiriitaisia tunteita, kun turha nauru riisutaan normaaleista esiintymistilanteistaan ja asetetaan tutkittavaksi ja näytille.

Ja kyllä, se myös tarttuu. Vaikkemme näe mitään koomista, alamme yleisössä pyrskähdellä ja mennä Antonia Baehrin mukana. Ei sille mitään voi. Nauru itsessään on niin naurettavaa. Varsinkin, kun Baehr esittelee koko omituisen kirjon pikku hymähtelystä hekottelun kautta hirnuntaan.

Naurupartituurinsa hän on koonnut ystäviltään, joiden avulla hän vetää tämän hervottoman kaakatuskavalkadin läpi. Hauskin kohtaus on tallennus, jossa Baehr todistaa äidilleen, että "tekonaurukin" on tarttuvaa.

Liikefestivaalilla Laugh puolustaa paikkaansa tietenkin siksi, että nauru on mitä suurimmassa määrin liikettä. Pallean kouristelua ja naamalihasten nykimistä. Ja onhan esitys hauska, mutta en itse mitään sen syvällisempää kykene siitä löytämään. Tällaistakin voi ja saa tehdä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi