Alistettu piika hautoo kostoa

Jean Genet: Piiat. Teatteri Jurkka. Suomennos Esko Elstelä, ohjaus Tuomo Aitta, lavastus ja puvut Markus Tsokkinen, valot Harri Kejonen, musiikki Taito Hoffrén. Rooleissa Nelly Hristova, Saija Lentonen, Pirkko Hämäläinen.

Joskus on oikein hyvä esittää näytelmä sellaisenaan, antaa teatterin puhua teatterina ja jättää johtopäätökset katsojalle. Tuomo Aitta on ohjannut Jean Genet'n Piiat teatteri Jurkkaan selkeällä ajatuksella, mutta näkemystään millään tavoin tyrkyttämättä.

1947 julkaistu, harvoin suomalaisilla ammattinäyttämöillä nähty draama puhuttelee sellaisenaankin, mutta laajenee vaivattomasti kuvaamaan myös tätä aikaa sekä vallan ja väkivallan yleisiä mekanismeja. Piiat perustuu tositapahtumaan, Le Mansissa 1933 tapahtuneeseen veritekoon, jossa Lea ja Christine Papin murhasivat emäntänsä sekä tämän tyttären. Genet'n näytelmän sisarukset ovat tehneet "Rouvan" esittämisestä ja kuvitteellisesta murhaamisesta toistuvan rituaalin, jossa kumpikin tytöistä vuorollaan komentaa ja nöyryyttää toista, omaa surkeuttaan korostaen, samalla mahdistaan humaltuen.

Todellinen kuvio ei kuitenkaan ole aivan näin yksioikoinen, sillä palvelijattaret paitsi halveksivat myös ihailevat ja kadehtivat työnantajaansa, josta ovat monin tavoin, eivätkä vähiten emotionaalisesti, riippuvaisia.

Rouva puolestaan hallitsee kahta, kaikesta päättäen vaille rakkautta jäänyttä palvelijaansa yhtä skitsofreenisesti näihin heikkona tukeutuen ja vuoroon tylysti käskyttäen.

Kolmiodraamassa on paljon patoutunutta vihaa ja pinnanalaista uhkaa, niin sadistisia kuin masokistisiakin piirteitä, joita Aitan ohjaus taiten hyödyntää.

Rouvansa syrjäyttämistä juonivat piiat vertautuvat psykoanalyyttisessa tulkinnassa äitiään uhmaaviin tyttäriin tai vaikkapa työnjohtajan murhalla hekumoiviin orjiin, pakoa suunnitteleviin vankeihin, koulua vastaan kapinoiviin oppilaisiin tai laajemmin yhteiskuntajärjestyksen tai minkä tahansa systeemin painamiin, sivullisuutta ja osattomuutta kokeviin, kostoa hautoviin kansalaisiin.

Oikeuden ottamisessa omiin käsiin nähdään jotain ylevää ja ansaittua, rikollisuudessa rohkeutta. Kouluampujan psykopatologiaa ei tarvitse etsiä nurkan takaa. Nelly Hristova ja Saija Lentonen lataavat sisaruksiinsa vimmaista, paikoin lähes pelottavaa epävakaisuutta ja voimaa. Clairen ja Solangen vinksahtanut mielikuvitusleikki vaikuttaa hysteeriseltä, mutta sittenkin suhteellisen harmittomalta helpotuksen hakemiselta, kunnes Rouva itse saapuu näyttämölle.

Pirkko Hämäläinen tekee helmikaulaisesta, Madame Rochasilta tuoksuvasta turkkirouvastaan kiehtovan, liki demonisen hahmon. Hän on erinomaisesti selvillä pikku palvelijattariensa juonittelusta, käyttää tätä tietoa pirullisesti heidän ohjailuunsa ja vieläpä nauttii siitä, häpeämättömästi.

Sisarukset taas heittäytyvät rouvan jalkoihin kuin koirat kerjäten rapsutusta. Asetelma on samaan aikaan sairas ja täysin tunnistettava.

Tässä kohdassa valtakaruselli pyörii katsojan kannalta sangen nautittavasti, ja Clairen lehmuksenkukkateehen lisäämä unilääke alkaa vaikuttaa hyvinkin ansaitulta.

Esityksen intensiteetti kuitenkin laskee Rouvan poistuttua ja jätettyä sisarukset setvimään välejään ja keskinäistä vallankäyttöään, myttyyn mennyttä murhaa sekä tulevaisuutta, joka näyttää lyhyeltä. Nuoret näyttelijät tekevät loppuun saakka huolellista työtä, mutta teksti alkaa loppua kohden uuvuttaa.

Tätä loppulaskua lukuun ottamatta Jurkassa on tarjolla jälleen kerran kiinnostava ja huolella hiottu pieni esitys, oikein hyvää näyttelijään ja katsojaan luottavaa teatteria.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi