Berryn perhe on selviytymistarina

Komin Irving-sovitus sujuu ja viihdyttää, joskin ensi-illassa vielä vähän kireästi

 Tekemällä esityksen amerikkalaisen John Irvingin kirjasta Kaikki isäni hotellit Kom-teatteri liittyy "mahdottomien" romaanien rohkeiden näyttämösovitusten tekijöihin. Marko Järvikallaksen sovitus höylää runsaasta kudelmasta siistin viipaleen, joka keskittyy perheeseen, seksiin, suruun ja rakkauteen sekä selviytymiseen. Karhuja unohtamatta.

Suuri osa Irvingin nautiskelevaa, yllättävillä yksityiskohdilla ja käänteillä juhlivaa kerrontaa putoaa välttämättömyyden pakosta pois, mutta tarina etenee kohtalaisen koherentisti Berryn perheen perustamisesta henkilökohtaisten (taustalla koko maailmaa raatelevien) tragedioiden kautta onnelliseen loppuun. Niin, onnelliseen - vaikka teoksessa todetaan useampaankin otteeseen, että onnellisia loppuja ei ole.

Johanna Freundlichin ohjaus tavoittaa epäsovinnaisen perheen keskinäisen kiintymyksen ja lämmön sekä sisäiset jännitteet ja komiikan varsin hyvin. Silti draaman kulminaatioiksi dramatisoidut raiskaukset ja kuolemat joko sivuutetaan tai tärvellään tukalalla kohelluksella ja kakofonialla, aivan kuin työryhmä ei olisi tohtinut katsoa niiden pohjaan saakka.

Aivan kuin yin voisi olla ilman jangia tai katharsis ilman kipua.

Vastavoimien epäsuhdan vuoksi niin ankarimman tuskan kuin suurimman ilon ja huojennuksenkin kokemukset jäävät katsomossa aika laimeiksi ja yhdentekeviksi.

Viesti kyllä tulee perille.

Omistautukaa elämälle, näyttämöltä julistetaan. Ihmiset ovat voimakkaita ja ihmeellisiä. Kukkikoot kaikenlaiset kukat, ja rikkaruohotkin vielä. Kaiken kanssa oppii elämään.

Kaikki isäni hotellit on myönteinen ja viihdyttävä esitys, helppo niellä, vaivaton katsoa.

Sen tekeminen ei kaikilta osin näytä aivan yhtä vaivattomalta, sillä vaikka esityksen sävy on kevyt ja näyttelijät sujuvia, monessa roolityössä on pinnistämisen makua. Laura Malmivaara (äiti sekä Susie-karhu) ja Vilma Melasniemi (Franny) työstävät moniulotteisia roolejaan päällisin puolin oikein hyvin, mutta hivenen ulkokohtaisesti ja hyökkäävästi, aivan kuin liikuttaisiin jollakin ratkaisemattomalla epämukavuusalueella.

Sama pätee Pekka Valkeejärveen, jolle perheen isän, tuon "kaikkien päiväunien sankarin" ja ikuisen optimistin rooli kuitenkin vaikuttaisi ilman ärsyttävää falsettia sangen sopivalta. Kuten myös Juho Milonoffiin, jonka homoseksuaali Frank on kyllä hauska ja rajoittuneisuudessaan rakastettava, mutta vähän turhan varmalla reseptillä vähän överiksi vedetty. Niko Saarelan kertoja-Johnissa ja Marjut Mariston Lillyssä on mielen tyyneyttä, joka muilta tuntuu puuttuvan - mutta samalla he jäävät kireämmälle viritettyjen kanssanäyttelijöidensä ja näiden äänekkäiden roolien statisteiksi.

Vaikea sanoa, oliko torstain ensi-illassa kyse vain jännityksestä, hivenen keskeneräisestä prosessista vai turhan varovaisesta henkilöohjauksesta, mutta rauhoittuminen ja usko yhteiseen tarinaan löytynevät esityskertojen myötä.

Silloin Berryn perheen matka hotellista hotelliin sekä mantereelta toiselle ja takaisin voi pyörähtää näyttämöllä yhtä vaivattomasti kuin Kimmo Viskarin pelkistetyn lavastuksen jännittävin elementti, eräänlainen elämänkokoinen onnenpyörä.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi