Fedja-setä seikkailee toden ja leikin välillä

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Viirus-teatteri. Ohjaus ja dramatisointi Dick Idman, lavastus ja puvut Erik Salvesen, musiikki Petter Korkman, valot ja äänet Mari Agge ja Nicke von Weissenberg. Rooleissa Markus Riuttu, Lidia Bäck, Dick Idman, Marika Parkkomäki, Robert Enckell ja Linda Zilliacus.

Pakko myöntää, että Eduard Uspenskin 1970-luvulta olevaan Fedja-setä, kissa ja koira -tarinaan on vaikea suhtautua.

Se kun on ollut minulle, niin kuin monelle muulle ikäiselleni, ensimmäisiä suuria teatterielämyksiä. Sen voimakkuutta on vaikea edes ymmärtää.

Pitkän tauon jälkeen lastenteatterin pariin palanneen Viirus-teatterin esitys onnistuu ylittämään ennakkotuntemukset. Dick Idmanin ohjaus huuhtoo tarinan konkreettista ydintä niin, että esitys säteilee lämpöä ja valoa juuri nyt.

Uspenskin tarinan 6-vuotiaan Fedja-sedän maailmassa ei ole kyse puhtaasta leikistä eikä aikuisten todesta. Tällainen välitilan, hybridin tai tuntemattoman tunnelman välittyminen tekee esityksestä erityisen.

Fedja valtaa yhdessä kissan ja koiran kanssa aution talon maaseudulta ja löytää onnellisuutta etsimättä. Kiristämätön lapsen ulottuvuus vahvistuu, kun esityksen aikuiset henkilöhahmot ovat oudon kiireen ja rutiinien pauloissa niin, että suonet pullistelevat.

Uspenskin rousseaulaista tarinaa kerrotaan harvinaisen tarkan näyttelijäntyön kautta. Eleiden yksityiskohdat ovat niin erottuvia ja samalla viitteellisiä, että lahjomaton lapsiyleisö hihkui oivallusta.

Yksityiskohtien löytämisen ilo tarttuu lapsista koko yleisöön. Kuin itsestään ollaan teatterin ja elämän perustavien juttujen edessä: mitä on tämä käsittämätön riemu ja mihin se liittyy?

Näyttämölle syntyy intensiivisiä jaksoja, jolloin tarinan aika tuntuu huiman tiiviiltä. Äsken oli syksy, nyt on jo talvi. Kun vuodenaika vaihtuu, Linda Zilliacus ilmestyy tanssimaan luonnon kauneuden näyttämölle.

Kaikki tapahtuu ihailtavan keveästi, ilman raskasta melankoliaa, vaikka esityksessä korostuvat luopumisen ja hetkellisyyden teemat.

Viiruksen esityksessä painottuvat myös ystävyys ja jokaisen oman vapauden kunnioittaminen.

Hyväntahtoisesta esityksestä on jätetty pois Eduard Uspenskin tarinan raflaavimmat kohdat, joissa humallutaan ja heilutaan metsästyspyssyn kanssa.

Esitykseen tuo hämmästyttäviä melankolisuuden sävyskaaloja synkistelyyn taipuvainen koira (Idman) ja muodollinen posteljooni Petshkin ( Robert Enckell).

Sirkuskohtauksessa nousee nostalgian aalto, kun Idmanin hahmo muistuttaa itse Pelle Hermannia.

Fyysisen esityksen vauhti on kova. Välillä tuntuu, että moneen yltävät näyttelijät voisivat välillä tutkia löytämiänsä tiloja pidempäänkin. Petter Korkmanin kirkkaat laulut ja Erik Salvesenin kekseliäs oleva puvustus pitävät huolen siitä, että juonenjuoksutus myös taukoaa.

Vetäytyvän lapsen elämä ei ole aina surullista, yksinäistä ja harmaata.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi