Huussi Topeliuksena

teatteri. Enpä ole ennen nähnyt esitystä, jossa tapahtumat kerrotaan ulkovessan näkökulmasta. Svenska Teaternin Tuppens hjärta on 1950-luvulle sijoittuva, detaljirikas ja nostalgiaa pursuava kertomus aikuisille. Esitys vaikuttaa yhteiseltä satuhetkeltä ja hyvin suomenruotsalaiselta. Ollaan saaressa Sipoon edustalla ja kesää riittää.

Pitkän linjan teatterimies, entinen Svenska Teaternin johtaja Bengt Ahlfors on lyhyen ajan sisään kirjoittanut kaksi monologinäytelmää, Tuppens hjärtan lisäksi Lilla Teaternissa pyörii edelleen Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä.

Lillanin rankkaan esitykseen verrattuna Tuppens hjärta vaikuttaa paljon yksitasoisemmalta. Se käyttää huonoa makua hyväkseen, mutta varsin korrektisti, kaikessa vessafilosofoinnissa jäädään vähän turhan sovinnaisten kakkavitsien tasolle. Asetelman anarkistisia aineksia hyödynnetään vain vähän.

Sen sijaan Huussin kautta kuvataan ihan oivaltavin tyypittelyin miljöön sosiaaliluokkien ja ihmissuhteiden kartta. Huussi on omalla tavallaan puolueeton tarkkailija: kaikkien uloste on samanarvoista, muttei toki samanlaista. Tuppens hjärta näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat. Kesäasukkaat tuovat vessan elämään vaihtelua. Heistä esitellään tarkemmin eräs omalaatuinen perhe, johon kuuluu vanhahko isä Åke, hänen nuori vaimonsa Tamara ja heidän poikansa Olof. Marina Meinanderin osittain ohjaaman teoksen kerronta tarkentuu pojan ensi-ihastumiseen, joka saa aikaan seksuaalisen heräämisen: onanointia wc:ssä ja kaihoisaa mielitietyn kaipaamista. Pian kehkeytyy kaksi kolmiodraamaa, jotka lopullisesti muuttavat pojan elämän.

Ahlfors nauttii siitä, että häntä kuunnellaan ja eläytyy lapsuuden loppuun turvallisen etäisyyden päästä. Puheen painotukset tuovat tuulahduksen menneestä maailmasta, se miellyttänee kohdeyleisöä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi