Kadonnut aika ei tempaa mukaansa

Q-teatterin Proust-tulkinta on merkittävä teko, itse esitys taas vailla draamaa

 Tuntuupa oudolta katsoa teatteriesitystä, jossa jokainen osa-alue toimii, mutta itse esitys ei. Marcel Proustin massiivisen Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan sovittaminen näyttämölle on joka tapauksessa kunnioitettava - vaikkakin melkein mieletön - teko jo sinänsä.

Mielettömyys ei johdu niinkään teoksen mitasta - suomennettuna yhteensä lähes 4000 sivua - kuin siitä, että Proustin psykologisesti yksityiskohtainen ja vailla varsinaista juonta henkilöidensä tajunnassa virtaava teksti on kerta kaikkiaan epädraamallista.

Se on tarkoitettu nautittavaksi nimenomaan lukien, kirjailijan yhtä aikaa tarkoilla ja viipyilevillä havainnoilla sekä aistillisella ilmaisulla herkutellen. Kun tällainen ilmaisu siirretään näyttämölle, vaikka miten taiten, ollaan ongelmissa.

Seppo Parkkisen dramatisointi liittää onnistuneesti yhteen tarinan alun ja lopun.

Nuori ja vanha Marcel ovat näyttämöllä yhtä aikaa, lopulta myös lapsena; ja rinnakkain syntyivät aikanaan kirjatkin, vaikka viimeinen osa suomennettiin vasta 2007 eli 39 vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Alkuteos julkaistiin Ranskassa vuosina 1913-1927.

Kuolemaansa lähestyvä Marcel (jälleen kerran herkkyydessään vaikuttava Hannu Kivioja) sekä uraansa kirjailijana ja rakastajana aloitteleva nuori Marcel (vilpitön Ylermi Rajamaa) kulkevat lähes tyhjällä näyttämöllä läpi ajan ja muistiin jälkensä jättäneiden kokemusten.

Ihmisiä tulee ja menee: siveitä ja dekadentteja, sivistyneitä ja rahvaanomaisia, viattomia ja laskelmoivia. Marcel rakastuu heistä useimpiin, aluksi naisiin, sittemmin myös miehiin - mutta kaikki liukuvat hänen ulottuviltaan ajan lakkaamattomassa liikkeessä.

Romaanisarjan postuumisti julkaistu päätös, Q-teatterin esitykselle nimensä antanut Jälleenlöydetty aika onkin kuvaus paitsi taiteesta ja monenlaisesta rakkaudesta myös itse elämästä.

Ei vähän.

Fiikka Forsmanin ohjaus toimii kuin ihmisen perustavinta kokemusta ja koko inhimillistä tajuntaa jäsentävä kapistus: kello. Kuolema pitää Marcelille seuraa "niin kuin ajatus minuudesta", ja mitä muuta elämä olisi kuin sarja kohtaamisia ja tunteita sekä eri tavoin onnistuvia yrityksiä jättää jälkensä johonkin tai johonkuhun?

Esitys on harjoitettu ihailtavan kevyeksi, tarkaksi ja sujuvaksi. Vaikka näyttämön sivuille rakennettujen kolmen oviparin automatiikka kuluu käytössä, kymmenet ja taas kymmenet sisääntulot ja poistumiset soljuvat luontevasti. Kolmituntisessa ja vielä tätäkin paljon pitemmältä tuntuvassa esityksessä loppu tuntuu tulevan monta kertaa, niin monta, että lopulta sitä lakkaa jo odottamasta.

Samalla katsojan on mahdoton päästä sisään maailmaan, joka karkaa otteesta kuin uni tai tuoksu tai ohitse kiitävä ajatus. Kun tähän lisää Proustin kauniin kielen, joka on kaikkea muuta kuin ekonomista näyttämöpuhetta, esitys näyttää sulkeutuvan kuplaan, jonne yleisöä ei edes kutsuta.

Siksi en ihmettele, että näyttämön molemmin puolin rakennetussa katsomossa aika moni näytti nuokkuvan ja poistuvan väliajalla kotiin nukkumaan.

Jälleenlöydetty aika on selvä sukulaisteos viimevuotiselle Peltirummulle eli Parkkisen ja Forsmanin edelliselle, yhtä yltiöpäiselle ja merkittävälle yhteistyölle Q-teatterissa. Juha Tuiskun tiheä äänisuunnittelu (jonka vain toisen puoliajan anakronistiset musiikkivalinnat rikkovat) ja Jukka Kyllösen näyttämökuva jatkavat samaa ajattelua. Grass-tulkinnan rumpu vain on muuttunut mandalamaiseksi lattiamaalaukseksi, jossa voi nähdä yhtä lailla kaivon tai kellon kuin linssinkin. Siinä on Marcelin maailman napa, siihen hän sijoittaa eri-ikäiset itsensä sekä karusellin, joka vastoin odotuksia pyörittääkin häntä.

Kunnianhimoisessa Proust-tulkinnassa näytellään pääasiassa erinomaisesti.

Kivioja on itsestään selvä valinta vanhemman, eikä yksinomaan miellyttävän Marcelin rooliin, Rajamaa taas ilahduttava uusi tuttavuus Teatterikorkeakoulusta. Niin ikään TeaKissa yhä opiskelevalla Niina Koposella ei vielä ole sitä kokemusta eikä kaikkia niitä keinoja, joita Albertinen keskeinen rooli esityksen ensimmäisellä puoliajalla edellyttäisi, mutta narttumaisen oikukas ja itsetietoinen hahmo on kiehtova ja Koponen ehdottomasti lupaava. Taisto Oksanen taituroi varmoin elkein niin rouva Verdurinin kuin homoseksuaalin paroninkin, ja asettuu yhdessä muun työhönsä kiitettävästi paneutuneen työryhmän kanssa luontevasti osaksi absintinhuuruista ajankuvaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi