Kauhu välittyy iloa väkevämmin

Ingmar Bergman: Fanny och Alexander. Svenska teatern Aleksanterin teatterissa. Dramatisointi Christoffer Mellgren, sovitus ja ohjaus Maria Lundström, lavastus Raisa Kilpeläinen, puvut Reija Laine, äänet Tom Kumlin, valot Hanna Mikander. Rooleissa mm. Wille Korander, Alma Pöysti, Åsa Wallenius, Ville Virtanen, Lilga Kovanko, Rabbe Smedlund, Tobias Zilliacus.

Eihän se äkkiseltään miltään kansansuosikilta vaikuta: Shakespearen Hamletin päälle kirjoitettu tarina lapsuudesta, jota varjostavat kuolema, pelko ja väkivalta. Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander tuskin olisikaan niin laajalti rakastettu ilman psykologista syvyyttään sekä voimakkaita kontrasteja; jos varjon rinnalla ei läikehtisi monesta lähteestä tulvivaa kirkkautta, ja ellei ajoin armottoman arjen takana kukoistaisi maaginen puutarha.

Ensimmäinen näyttämösovitus 1982 julkaistusta ja ikonin aseman saavuttaneesta teoksesta nähtiin viime vuonna Norjassa, Suomi ehti kelkkaan toisena.

Ohjaaja Maria Lundströmin ja Svenska teaternin tulkintaa voi onnitella kunnianhimosta ja itsenäisyydestä, vaikkei se kaikilta osin täydellisesti toimikaan.

Tämäkin Fanny och Alexander operoi monella tasolla. Teatteri, jos kohta kristillinen etiikkakin, esitetään uskon asioina - mutta niille rinnasteisena näyttäytyvät myös Ekdahlin teatterisuvun ihmissuhteet ja ne varmuudet, joita hyvää tarkoittavat vanhemmat lapsilleen maailmasta opettavat.

Uusi näyttämötulkinta onnistuu parhaiten perinteisenä teatterina - ilman etäännytyksiä, ulkopuolista kertojaa tai kriittistä ironiaa, joita kaikkia käytetään.

Vaan mitä päätellä siitä, että yksityinen kauhu välittyy katsomoon paljon aidompana kuin yhteinen ilo ja rakkaus?

Kolme ja puoli tuntia kestävässä kokonaisuudessa keskimmäinen osa on kaikkein selkein, tihein ja vaikuttavin. Samalla se tulee paljastaneeksi jotain olennaista, joskin itsestään selvää, teatterista kerronnan välineenä: draama toimii, kun tunteet ovat suuria, käänteet selkeitä, ja katsojalle annetaan mahdollisuus samastua henkilöihin.

Alexanderin (herkästi näyttelevä Wille Korander) näkökulma toimii toisessa osassa lähes yhtä hyvin kuin lähikuvia ja leikkauksia hyödyntävässä elokuvassa, kun taas ensimmäinen ja kolmas osa joukkokohtauksineen jättävät sisarukset aikalailla statisteiksi ja pilkkovat tilanteet sekä dialogin kenties turhankin pieniksi. Ville Virtanen tekee keskimmäisessä osassa todella komean roolin nimihenkilöiden uutena isäpuolena, ankarana piispana. Tiistai-illan lehdistöennakossa suuri tunne ajoittain hieman sotki Virtasen puheilmaisua, mutta ihailtava on näyttelijää, joka rakentaa näin jylhän ja vakuuttavan hahmon muulla kuin omalla äidinkielellään.

Väkivalta ja sen uhka ovat näyttämöllä - kosketusetäisyyden päässä, hetken jakamisen taiteessa - vielä uskottavampia ja intensiivisempiä kuin filmillä.

Toinen osa on Christoffer Mellgrenin dramatisoinnissa myös keskittynein. Sen dickensläiset tapahtumat sijoittuvat groteskiin pappilaan, tummaan tilaan, jota hallitsee jättiläismäinen Raamattu. Ison kirjan kannella Alexanderia piiskataan ja piinataan, sen päälle nousee lasten äiti ( Åsa Wallenius) ottaessaan kohtalon omiin käsiinsä, ja sen syleilyssä piispa palaa poroksi.

Bergmanin omat visuaalisella täyteläisyydellä sekä yksityiskohtien tarkkuudella hurmanneet Fannyn ja Alexanderin tv- ja elokuvaversiot ovat tavallaan tehneet mahdottomaksi kilpailla niiden kanssa estetiikassa. Raisa Kilpeläisen lavastus luottaakin pelkistetympään ilmaisuun luoden tunnelmia väreillä ja verhoilla ja muutamalla harkitulla huonekalulla. Runsauden tuntua loihditaan toki myös krinoliineilla ja barokkimusiikilla, ja esityksen alussa ilma on sakeanaan poskisuudelmista ja lihallisemmistakin jännitteistä.

Kuuluisa joulukohtaus toteutuu notkuvan pöydän ja yltäkylläisen porvarisidyllin sijasta parilla kristallikruunulla ja havuköynnöksellä sekä pitkällä pitsipöytäliinalla, jonka näyttelijät pingottavat välilleen. 360 astetta kiertävä kamera saa näyttämöllä vastineekseen liikkuvan ensemblen, mikä on hauska bongaus elokuvan hyvin tunteville.

Aleksanterin teatterin korurasiasalia - joka soveltuu juuri tämän tarinan puitteiksi mitä parhaimmin - käytetään monipuolisesti, vaikka en olekaan varma, tuoko sivuovissa ramppaaminen kerrontaan erityistä lisäarvoa.

Erittäin kiinnostavaa on sitä vastoin se, että ainakin omasta näkökulmastani esitykseen on ujutettu tunnelmallisten sukutapaamisten ja perhesiteiden ylistyksen lomaan myös (suomen-)ruotsalaisen eskapismin, miellyttämishalun ja tuhlailevan nautiskelun kritiikkiä.

Tässä katsannossa kaikki on teatteria ja näyttämötaidekin totaalisen harmitonta ("mantel av trygghet"). Samalla Svenskanin tulkinnan varsinaisen kertojan eli ohjaajan (jota tosin käsiohjelmassa kutsutaan Narriksi) hahmo haitareineen ja leppoisine laulelmineen tuntuu turhalta.

Teatterihan on leikkiä - ja totta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi