Klasikkoteos lyödään lauluksi

Ingmar Bergman: Fanny ja Alexander. Seinäjoen kaupunginteatteri, Alvar-näyttämö. Seija Holman suomennoksen pohjalta sovittanut ja ohjannut Anu Saari, lavastus Karmo Mende ja Raisa Kilpeläinen, koreografia Nina Mamia, puvut Riikka Aurasmaa, valot Hannu Raja-aho, äänet Sami Silén, musiikin sovitus Jari Pylväinen. Rooleissa mm. Ritva Oksanen, Ville Salonen, Mia Vuorela, Heikki Vainionpää, Matti Suokonautio, Jesse Latvala, Henna Hirvikoski.

Seinäjoki. Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander sai ensimmäiset suomalaiset näyttämötulkintansa syksyllä 2010, ensin Svenska teaternissa, sitten Tampereen työväen teatterissa.

Sitä ennen monien tv-sarjana ja elokuvana rakastamaa teosta oli esitetty näyttämöllä ainoastaan Norjassa, eivätkä Bergmanin maanmiehet ole tohtineet kajota tarinaan ennen kuin tänä talvena. Ruotsin ensimmäisen teatterisovituksen ensi-ilta on Tukholman Dramatenissa viikon kuluttua. Anu Saari on nyt ohjannut Fannysta ja Alexanderista oman versionsa Seinäjoen kaupunginteatteriin. Sen itsenäisin piirre aiempiin verrattuna on melko yllättävä, eikä mielestäni ollenkaan onnistunut. Esityksessä nimittäin lauletaan paljon, pääasiassa tarinan tapahtuma-aikaan sinänsä sopivia Hannikaisten ja Kuulan sävellyksiä sekä musiikin sovittaneen Jari Pylväisen musiikkia.

Vaikka sovitukset soivat kauniisti ja näyttelijät laulavat a cappella varsin hyvin, jäävät kuorona suoraan yleisölle esitetyt laulut irrallisiksi numeroiksi. Sen sijaan että musiikki - tanssista puhumattakaan - syventäisi tunnekylläistä tarinaa, se pysäyttää kerronnan ja leikkaa sen irti draamasta. Fanny ja Alexander nyt vain ei ole musikaali.

Saaren ratkaisua voi pitää rohkeana riskinottona, tai sitten se on keino myydä sangen traagisiinkin syövereihin sukeltava perhekuvaus vakavuutta pelkäävälle yleisölle. Niin tai näin, esitys toimii mielestäni huomattavasti paremmin keskittyessään draamaan.

Samalla korostuvat elokuvasta sovitetun näytelmän, siis itse tekstin, vahvuudet ja heikkoudet.

Vaikka henkilöt ovat psykologisesti kaikkea muuta kuin yksinkertaisia, kohtauksiin on kirjoitettu suhteellisen vähän hahmojen motiiveja avaavia repliikkejä. Käsikirjoitus operoi enemmän kuvilla ja tunnelmilla sekä mystiikalla, joten visualisointi saa erityisen suuren painon.

Samalla henkilöhahmojen - jotka kuitenkin ovat kokonaisuuden kannalta aivan olennaisia - rakentaminen jää pitkälti ohjaajan ja näyttelijöiden varaan.

Seinäjoen kaupunginteatterissa näkökulmahenkilöksi nousee suvun isoäiti Helena Ekdahl, jota Ritva Oksanen tulkitsee tyylikkäästi ja tyynen tunteikkaasti.

Toinen valopilkku on, että lapsirooleja esittävät lapset. Kaksoismiehityksestä nähtiin lauantain esityksessä Bergmanin alter egona eli Alexanderina lupaava, joskin vielä hiomaton Jesse Latvala.

Kohtaus, jossa despoottisen isäpuolensa ullakolle lukitsema Alexander alkaa nähdä kummituksia, saa hyytäviä tehoja taustaprojisoinneista sekä taiten käytetystä Rati-riti-ralla-laulusta. Karmo Menden ja Raisa Kilpeläisen lavastus hyödyntää dia- ja videoprojisointien lisäksi eri korkeuksille porrastettua näyttämöä sekä suuria heijastavia seinäpintoja. Pinnat näyttävät aluksi melko kolkoilta mutta taipuvat taustaksi hyvinkin erilaisille valoille, väreille, kuvaelmille ja koreografioille.

Bergmanin teoksessa korostuvat mielikuvituksen ruokkima mystiikka ja taikalyhdyn magia ovat teatteritulkinnassa kovempi pala purtavaksi.

Seinäjoen-esityksellä ei ole puolellaan esimerkiksi Aleksanterin teatterin upeaa vanhaa tilaa (jossa Svenskan esiintyi) eikä Tampereen työväen teatterin lavastusbudjettia, jolla Hannu Lindholm loihti sykähdyttävän labyrinttitalon Isac Jacobille.

Näyttämön katosta lasketut yksinkertaiset lamppusarjat toimivat kyllä yllättävänkin hyvin; mutta seuraava kompastuskivi on Ismael. Ali Ahovaara tekee roolissa varmasti parhaansa, mutta vielä kertaakaan en ole nähnyt näyttämöllä mitään Stina Ekbladin alkuperäiseen, aidosti uhkaavaan ja kuitenkin verrattoman kiehtovaan Ismaeliin verrattavaakaan. Aivan kuin ohjaajat ja näyttelijät olisivat voimattomia tämän arvoituksellisen hahmon edessä - ja kuitenkin kyseessä on mielestäni yksi Alexanderin tarinan avainkohtauksista.

Saaren sinänsä sujuva ja suuren seinäjokelaisen ensemblen huolella toteuttama tulkinta taipuu hieman kankeasti myös siihen, mistä Fanny ja Alexander kaiken muun ohessa puhuu, rakkaudentunnustukseen teatterileikille ja kuvittelukyvyn ihmeitä tekevälle voimalle. Painava ja kevyt eivät ole esityksessä aivan balanssissa.

Yksi sen sijaan tulee selväksi: yksinäisyys tuhoaa, kun taas yhdessä ihmiset pystyvät melkein mihin tahansa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi