Kone, varo hyytymistä

KONE. Kom-teatteri. Käsikirjoitus Juha Itkonen, ohjaus Kalle Chydenius, esitysdramaturgia Pekka Milonoff, lavastus Eeva Ijäs. Rooleissa Pekka Milonoff, Juho Milonoff, Vilma Melasniemi, Niko Saarela, Pekka Valkeejärvi, Laura Malmivaara, Kalle Chydenius, Juha Itkonen.

Komin KONE käynnistyy lupaavasti: John Simonin Koneen ruhtinas -kirjasta tutut kohtaukset ja Herlinien dramaattinen perhetarina vuorottelevat harjoituksissa käytyjen keskustelujen kanssa.

Näyttelijät pudottavat itsensä tämän tästä rooleistaan kuorien samalla esiin omaa sukusaagaansa ja henkilöhistoriaansa, teatterin tekemisen ehtoja ja mahdollisuuksia sekä valtaa ja vastuuta ylipäätään.

En välttämättä kutsuisi tätä siksi uudeksi näyttämöajatteluksi, jota tekijät hivenen viistosti hymyillen ilmoittavat etsivänsä; mutta hauskaa se on, ja liioitellussa itseironiassaan parhaimmillaan.

Kuvitelkaa nyt: näyttämöllä ottavat mittaa toisistaan oman aikakautensa kulttuuri-ikonien näköiskappaleet Kalle Chydenius (joka parrassa näyttää aivan isältään Kajlta), Niko Erkin poika Saarela, Vilma Melasniemi, jonka yhdennäköisyys äitinsä Kristiina Halkolan kanssa on lähestulkoon koomista (vai sittenkin traagista?) sekä edellisen puoliso Juho Milonoff.

Kokkina sopassa häärää edellisen isä, kostein silmin menneeseen katsova teatterinjohtaja Pekka Milonoff. Roolejaan etsivät Komiin kiinni kasvanut vanhan vasemmistolaisuuden edustaja Pekka Valkeejärvi sekä itsensä epäpoliittiseksi, epävarmaksi ja ulkopuoliseksi kokeva Laura Malmivaara.

Näyttämön liepeillä haahuilee turhautunut kirjailija Juha Itkonen, joka yrittää kirjoittaa Koneen ruhtinasta näytelmäksi.

Mekanismi on paljolti sama kuin Komin edellisessä hitissä, Pirkko Saision, Marja Packalénin ja Heini Junkkaalan Odotuksessa. Ollaan avomielisiä mutta armollisia, puhutaan oikeilla nimillä, katsotaan taakse ja tähän hetkeen, tarkasti mutta lempeästi. KONE-esityksessä on kyse sukupolvenvaihdoksesta eli vallan luovuttamisesta nuoremmille niin hissiyhtiö Koneessa kuin 40-vuotiaassa Komissa. Se ei tapahdu kivutta.

Pekat Herlin, Milonoff ja Valkeejärvi näkevät tilanteessa kuningasnäytelmän ainekset ja peräänkuuluttavat vanhoja arvoja "menestyksen elementteinä." Niinpä näyttämöltä kajahtaa - alkuun vitsinä, pian jo jalat oikeaoppisesti harallaan ja komeasti soiden - Kenen joukoissa seisot. Ja Komin kotiyleisö aplodeeraa.

Nuorempi sukupolvi puhuu, puhuu ja puhuu ihmisyydestä, yhteiskunnallisuudesta, kokeellisesta saksalaisesta teatterista, "fraguista" (eli fragmenteista yhtenäisen juonikertomuksen sijaan) sekä pirstaleisuudesta sukupolvensa ydinkokemuksena.

Hiljainen ohjaaja Kalle Chydenius haluaa kaikessa tehdä niin kuin enemmistö päättää - mutta onko teatterissa sen paremmin kuin kansainvälistyvässä hissiyrityksessä tai koko maailmassakaan varaa demokratiaan? Kaikkihan haluavat eri asioita, tai jos vaikka samojakin, niin ainakin eri keinoin.

Teemat ovat paikoin maailmoja syleileviä ja Koneen ja Komin kohtaloita ristiin punoessaan kunnianhimoisia. Välillä juututaan kuitenkin tukevasti hissiin tai "askiin, hyvin pieneen tilaan" ja podetaan klaustrofobiaa, niin näyttämöllä kuin katsomossa.

Pikkuhiljaa Herlinien tarina, jossa Valkeejärvi puolustaa paikkaansa itsestään selvänä ruhtinaana ja kaikki muut haluaisivat näytellä Niklasta, hiipuu. Ne, jotka haluavat nähdä Simonin poikkeuksellisen kiinnostavan yrityshistoriikin tai Pekka Herlinin elämän näyttämöllä, älkööt suotta vaivautuko. Toisaalta, sen dramatisoimiseen ei KONE-esityksen perusteella olisi oikeuksiakaan...

Dramaturgia alkaa hajota Laura Malmivaaran herkästi ja kauniisti esittämän Chydis-klassikon Tule minua lähemmäksi kohdalla. Se katkaisee niin yksilöiden kuin sukupolvien ja -puolienkin motiivit kyseenalaistavan itseironisen asenteen, joka siihen saakka kantaa esitystä ja avaa siihen sisäänpäin lämpiävää komilaisuutta, esityksen tekijöitä ja teatterielämää laajemman perspektiivin.

Vaikea sanoa, mitä KONE antaa sellaiselle katsojalle, joka ei tunne Komia ja sen historiaa tai jota teatterin tekemisen taustamuuttujat ja lainalaisuudet eivät kiinnosta.

Itselleni tuottaa iloa seurata näyttelijöitä, jotka ovat kyenneet katsomaan itseään, toisiaan ja arvojaan ulkopuolelta. Juho Milonoff varsinkin tekee intomielisestä fanaattisuudestaan nautittavan numeron, jolle esimerkiksi Valkeejärven päältä katsoen välinpitämättömyyttä lähenevä suoraviivaisuus muodostaa ilmeikkään kontrastin.

Merkille pantavaa on, että esitys toimii parhaiten, kun lauteilla on koko porukka. Kun pitäisi zoomata yhteen tai kahteen, ote herpaantuu.

Saarelan sinänsä taidokas Kuningas Ubu -tulkinta, Malmivaaran intiimit tunnustukset, Juho Milonoffin karhupuvussa esittämä Nalle Wahlroos ja Kummisetä-imitoinnit koettelevat jo kärsivällisyyttä.

Kolme tuntia fragmentteja on tämän Koneen jännitteelle yksinkertaisesti liikaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi