Kunnian ja halun traaginen liitto

Amijima Kansallisteatterin Omapohjassa. Käsikirjoitus Chikamatsu Monzaemon. Suomennos Miika Pölkki. Ohjaus ja lavastus Juha Mäkelä. Puvustus Saija Siekkinen. Koreografia Aki Suzuki. Näyttämöllä mm: Juhani Laitala, Marja Salo, Antti Holma, Soila Komi, Leena Pöysti, Jouko Keskinen, Valtteri Tuominen, Aki Suzuki, Eeva Putro, Roni Mäkinen, Ariyuki Suzuki.

Patetiaa, aviorikoksia ja kyynelehtiviä monologeja sekä pahiksia ja hyviksiä. Siis saippuaoopperaa? Eipä sittenkään, sillä kertoja sanoo, että "aviorakkauden kaksirunkoinen bambu katkeaa lopullisesti "- niin ei puhuta tusinasarjassa. Juha Mäkelän ohjaama Amijima antaa aluksi toisiinsa sulautumattomia välähdyksiä: Juhani Laitalan vangitsevaa Kertojaa kuuntelee kuin lapsena Pikku kakkosen sadunkertojaa, paitsi että Laitala kertoo huorista ja kaksoisitsemurhista.

Sukellus japanilaiseen teatteriin tehdään Chikamatsu Monzaemonin (1653-1725) halujen ja velvollisuuksien ristiriitaan pureutuvan ja kaksoisrakkauskuolemaan päättyvän tarinan myötä. Paperikauppias Jihein ( Antti Holma) epäsopiva rakkaus geiša Pikku Kevääseen ( Marja Salo) kertoo samalla kansanbuddhalaisuudesta, johon teoksen nimikin, verkkosaarta tarkoittava Amijima, viittaa. Amida Buddhan laskema "lupauksen verkko" pelastaa.

Šamanistiset sävyt korostavat elämän syklisyyttä. Rakkaustarina vetää esiin koko yhteisön: vaimon Osanin ( Leena Pöysti) ja tämän isän ( Valtteri Tuominen) ja äidin ( Soila Komi), Jihein veljen ( Jouko Keskinen) ja tietysti Pikku Kevään kilpakosijan Tahein (Tuominen).

Korotettu lava luo sisääntulojen, sermien, savuefektien ja tilaa pompöösisti halkovien valoratkaisujen kautta hienoja kuvia. Taidokkaat hiuslaitteet notkuvat makeina kuin hedelmäkorit ja silmille riittää puvuissa Saija Siekkisen luomia herkkuja. Korvia hellitään traditionaalisella japanilaisella musiikilla.

Holma onnistuu Jihein nopeissa, jähmettyvissä ilmeissä. Salon Pikku Kevään tulkinnasta jää vielä ensi-illassa tahmea vaikutelma, tosin ilmaisu terävöityy finaalissa. Teos näyttää luokkayhteiskunnan ongelmat, muttei juuri problematisoi kurtisaanien ja vaimojen asemaa.

Etenkin Eeva Putro tekee jopa hienoista virtuositeettia vaativan kolmoisroolin ja puhaltaa jokaiseen hahmoon oman hengen, geišamaisuus välittyy hänestä kuin varkain. Hän ei pistä silmään, vaan lipuu näytelmän maailmassa suvereenisti ja liikkuu notkeasti kuin hänellä ei olisi luita lainkaan. Valtteri Tuomisen hahmoista hurjin on Osanin räyhäävä isä.

Kiinnostus butotanssiin, noo-teatteriin sekä Tadashi Suzukin metodiin näkyy siellä täällä Suomessa. Syyt lähestyä niitä nykypäivän Helsingissä kumpuavat samasta kaipauksesta kuin modernin eurooppalaisen teatterin suurten nimien Aasia-innostus. Tekijöitä vie halu löytää uusi yhteys omaan instrumenttiin sekä yleisöön.

Siinä Kansallisteatterissa ainakin osin onnistutaan. Draama esitetään tyylien kirjolla, kabuki-teatterin liioiteltuja eleitä sekä puhtaita ritualistisia tanssiliikkeitä liitetään sinisilmäisen rehellisesti eläytyvään näyttelemiseen.

Lopputulos hämmentää, ihastuttaa ja liikuttaa. Välillä mennään rimaa hipoen eikä eksoottisuuden päälleliimaukselta vältytä, mutta tarinaa virittyy seuraamaan kauneuden myötä tavanomaista herkemmin. Viimeistään Miika Pölkin elähdyttävästi suomen sointia tavoittava käännös upottaa syvälle ihmisyyden ja jumaluuden tutkimattomiin syvyyksiin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi