Lavalla: mustasukkaisuutta ja jumalsuhde

'Ihana' on täsmällinen määritelmä Pirkko Saision ja Marja Packalénin Odotukselle

 Vaikka miten kierrän ja kaarran, vastaan tulee kerran toisensa jälkeen otsikoista ilmiselvin: Ihanat naiset näyttämöllä.

Mitään ilmiselvää ei kuitenkaan ole tässä Odotus-nimisessä esityksessä. Pirkko Saisio ja Marja Packalén avaavat Kom-teatterissa itsensä ja elämänsä yleisölle sellaisella charmilla, taidolla, lämmöllä ja rohkeudella, että katsojat syövät heidän kädestään esityksen alkuhetkistä ja ensimmäisistä anekdooteista alkaen.

60-vuotiailla naisilla on mitä jakaa.

Näyttämön poikki kulkee reilussa puolessatoista tunnissa monta eri ihmistä (useat omilla nimillään), monta ikää ja aikaa, vaikka fyysisesti siellä ovat vain nämä kaksi. Vatsaa kivistävän hauskat tositarinat limittyvät saumattomasti kirveleviin henkilökohtaisiin muistoihin ja kirpeisiin havaintoihin, jotka yltävät niin yksityis- ja teatterielämää kuin sukupuolta ja -polveakin laajemmalle.

Suurten ja pienten rakkauksien, pettämisten ja jättämisten, mustasukkaisuuksien ja narsismien, jumalsuhteen ja terapioiden, rintojen, syöpien ja selviytymisten kuohusta voi jokainen tunnistaa tämänsä. Iästä ja lähestyvästä kuolemasta puhutaan tietysti myös, lainkaan lässyttämättä, silti hellästi hyväksyen. Vielä on jotain mitä odottaa.

Draamaksi kiteytetyt ja näytellyt kohtaukset vuorottelevat rentojen, improvisoidun oloisten, joskin ilmeisen tarkasti kirjoitettujen ja harjoitettujen osien kanssa. Jälkimmäiset puhutaan suoraan yleisölle kuin stand upissa ikään - ja toden totta, tunnustuksellinen esitys on muutenkin monelta osin lähellä valioluokan stand up -komiikkaa.

Ja vähintään yhtä hauska!

Häpeällistenkin muistojen ja vaikeimpien tilanteiden jakamisen anonyymin yleisön kanssa täytyy olla puhdistava, katarttinen kokemus rampin molemmin puolin. Että nuokin! Että tuollaistakin! Ja vieläkin!

Saision ja Packalénin kyky rehellisyyteen ja itseironiaan luo esitystilanteeseen myös poikkeuksellisen intiimin tunnelman, sellaisen, johon tekee mieli kääriytyä ja ladata virtaa oman elämänsä vajauksiin.

Päällystakit ovat Kaisa Rasilan minimalistisen lavastuksen ja puvustuksen olennaisin elementti sekä Odotuksen kolmannen käsikirjoittajan, nuoren Heini Junkkaalan, erinomaista ohjausta koossa pitävä yksityiskohta.

Beesin-, kitin- ja savensävyiset trenssit voi mieltää yhtä hyvin suurten ikäluokkien yksilöllisyyttä kätkeväksi univormuksi kuin hienovaraiseksi värikartaksi niille, jotka osaavat lukea sukupolvensa koodeja. Isillä, äideillä, lapsilla ja ihastuksilla on omansa. Yhdellä rekillä takkien alta paljastuu sinisiä paitoja.

Kuten feministit hyvin tietävät, yksityinen on poliittista, tässä tapauksessa jopa puoluepoliittista - ja syvälle Komin seiniin sekä rakenteisiin vuosien saatossa imeytynyt aatekin saa Odotuksessa osansa. Takit vaihtuvat, vaikka eivät käännykään. Kun nauhalta kajahtaa Quilapayúnin El pueblo unido, siellä täällä katsomossa pyyhitään vaivihkaa kyyneleitä.

Monet esityksen teemoista ovat paitsi tunnistettavia myös tuttuja esimerkiksi Pirkko Saision kirjoista, mutta tekijöiden oman, ylvään, mitään pelkäämättömän panoksen lisäksi olennaista on tilanne sekä se vastustamaton tapa, jolla ne kanssamme jaetaan.

Kokonaisuus on hyvin hallittu, joskin ehkä aavistuksen liian pitkä - itse olisin pudottanut lopun naamiohuvit kyydistä - ja jälki, jonka se jättää, on suuri ja lämmin.

Sana 'ihana' sopii harvaan teatteriesitykseen, mutta Komin Odotukselle se on mielestäni peräti täsmällinen määritelmä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi