Meidän poika kostaa, muttei kosketa

Pasi Lampela: Meidän poika. Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö. Ohjaus Pasi Lampela, lavastus ja puvut Markus Tsokkinen, projisoinnit Matias Ojanen, valot Risto Heikkerö, äänet Mauri Siirala. Rooleissa Hannes Suominen, Merja Larivaara, Rauno Ahonen, Elina Hietala, Markus Riuttu, Kari Mattila, Vappu Nalbantoglu.

Pasi Lampelalle on jälleen kerran langennut tehtävä vastata Helsingin kaupunginteatterin niin sanotusta vakavasta ohjelmistosta, tänä syksynä lähes yksinään.

Paitsi että rooli on tuotteliaalle ohjaaja-kirjailijalle tuttu, Lampelan viidennessätoista näytelmässä on paljon hänen aiemmasta tuotannostaan tunnistettavia piirteitä, niin yksityiskohdissa kuin suuremmissa linjoissakin.

Lampela kirjoittaa usein ajankohtaisista ja aina yhteiskuntaan kytketyistä teemoista myös silloin, kun draaman painopiste on ihmissuhteissa. Tällä kertaa Norjan tragedia muutti uuden näytelmän aiheen - pommi repussaan kauppakeskukseen kävelevän pojan tarinan - karmaisevalla tavalla entistäkin polttavammaksi.

Oletettavasti juuri tästä syystä teatterin markkinointi julistaa Meidän pojan jo etukäteen sekä syksyn että koko vuoden tärkeimmäksi näytelmäksi. Paljon luvattu - vaikka tekstissä aineksia onkin.

Rakastavan, sopivasti tavallisen äidin sekä hyväksyntää hakevan, ahdistuneeksi kiusatun ja kostosta haaveilevan pojan suhde nostaa näytelmää lukiessa palan kurkkuun. Syyllisten osoittamisen ja seurausten näyttämisen sijasta keskitytään etsimään syitä sekä näkemään se, mikä on yhteistä ja ymmärrettävissä.

Miksi se sitten esitystilanteessa jättää kylmäksi?

Vika ei ole näyttelijöissä. Hannes Suominen tekee jälleen onnistuneen teiniroolin päähenkilö Villenä, ja Merja Larivaara näyttelee niin tunteella kuin taidollakin Villen äitiä. Markus Riuttu on inha, toisen surkeudesta voimansa ottava kiusaaja ja Kari Mattila koomisen omahyväinen äidin uusi miesystävä.

Vika on mielestäni esitykselle väärässä tilassa, tämän jäljiltä väkinäisessä ohjauksessa sekä sittenkin aika pintaan jäävässä, osin paperinmakuisessa ja paikoin epäuskottavassa tekstissä.

Esitys alkaa räjähdyksellä ja päättyy siihen.

Trillerimäinen rakenne, jota rikkoo postuumiksi kertojaksi valittu poliisi (sinänsä vakuuttava Rauno Ahonen), tuntuu keinotekoiselta; vähän kuin pakotettaisiin dekkarigenren elokuva- tai televisiokerrontaa näyttämölle. Sukupolvieroa ja maailman muuttumista väännetään rautalangasta, kun poliisi kovin motivoimattomasti tarinoi isoisästään.

Tragedia on tiheimmillään esityksen alussa, kohtauksessa jossa Ville yrittää passiivisella vastarinnalla, hiljaa hymyilemällä karistaa pitkäaikaisen koulukiusaajan kintereiltään, mutta tämä vain lisää kierroksia.

Mitä pitemmälle esitys etenee, sen vaikeampi siitä on saada edes emotionaalista otetta.

Kaupunginteatterin pieni näyttämö, jonne Markus Tsokkinen on lavastanut Villen tylyn tyhjän, julman kylmän ja näköalattoman maailman, kolisee onttouttaan ja jättää tunteet etäälle, kuin näyteikkunan taakse.

Koska esitys ei pääse iholle, aggressiot ja ahdistus, hennosti viriävä toivo ja sen ylitse hyökyvä epätoivo esitetään ikään kuin kaiken aikaa väärässä mittakaavassa. Esityksessä yhtäältä huudetaan paljon, toisaalta ollaan kiusaannuttavan usein hitaita ja hiljaa.

Uskottavuus on avainsana, Pasi Lampelan draamatuotantoa ajatellen: jälleen kerran.

Lampela kirjoittaa henkilöitä, joita katsojan pitäisi ymmärtää ja tilanteita, joihin tulisi samastua. Hän pyrkii tunnistettavaan sekä tunteita nostattavaan realismiin, mutta jää jotenkin harmittavasti puolitiehen.

Käänteet ovat heikosti perusteltuja (kuka järjissään oleva äiti esimerkiksi jättäisi netin tappouhkauksista kärynneen lapsensa terapian, edes hullaantumisen huumassa, tämän oman aloitekyvyn varaan?). Miehet tuntuvat kokonaisemmilta mutta myös yksiulotteisemmilta kuin naiset.

Ehkä Lampela vain katsoo ihmisiä sellaisesta kulmasta, jota en itse näe. Meidän poikakin on kokeneen tekijän päällisin puolin hyvää käsityötä, mutta näytelmän tärkeästä aiheesta, tiukoista rajauksista ja rakenteellisesta näppäryydestä huolimatta katsomossa on aivan liian helppo ajatella omiaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi