"Minkä mä sille voin"

Paavo Westerberg: He eivät asu enää täällä. Suomen kansallisteatteri, pieni näyttämö. Ohjaus Paavo Westerberg, lavastus Katri Rentto, puvut Tiina Kaukanen, valot Aslak Sandström, äänet Veli-Pekka Lahtela. Rooleissa Eero Aho, Katariina Kaitue, Pirjo Määttä, Kristo Salminen.

Täsmädraama keski-ikäisille, keskiluokkaisille, liian vähän puhuville pariskunnille!

Näin luonnehtien He eivät asu enää täällä kuulostaa tappavan tylsältä (tai murhaavan masokistiselta, näkökulmasta riippuen). Muistettakoon kuitenkin, että samasta lähteestä ovat ammentaneet monet hyvät tarinat, kuten Edward Albeen tuikea klassikko Kuka pelkää Virginia Woolfia ja tuoreena esimerkkinä Yasmina Rezan Vihan jumala, jonka Roman Polanski vastikään ohjasi Carnage-elokuvaksi.

Teokset voi ottaa kuvauksena toisiaan raatelevista susi-ihmisistä ja sivistyksen ohuesta silauksesta, mutta kyse on myös henkilöhahmoja ja näiden tilanteita suuremmista olosuhteista, kokonaisesta länsimaisesta elämäntavasta.

Siitä, millaisen kauhun ja kuvotuksen kääreeksi ihmisten välinen vaihtotalous ja aineellinen hyvinvointi niin helposti ja huonolla menestyksellä yritetään kietoa.

Paavo Westerbergin huolellisesti rakentamassa draamassa kahden pariskunnan yhteistä tragediaa ja arkisia ongelmia kehystää World Trade Centerin kaksoistornien romahdus, joka on osunut samalla päivälle kuin perheitä kohdannut onnettomuus.

Tulevaisuudentutkija, sairaanhoitaja, kaksi opettajaa - ammatista ei ole apua, kun syyllisyys, pelko ja kuoleman kohtuuttomuus haastavat olemassaolon mielekkyyden.

Tulevaisuus tuntuu peruutetulta. Vuodet kuluvat, ihmiset etääntyvät kuin kutistuvat tähdet kylmässä avaruudessa, yhtä kauemmas toisistaan.

"Minkä mä sille voin" on usein kuultu repliikki, kun selviämistaistelussa uupuneet soturit väistävät vastuutaan.

Selityksiä ei ole, silti niitä haetaan. Keski-ikäinen parisuhdeväsymys heittää varjonsa huumorin ja hyvienkin hetkien ylle - joita sentään on, varsinkin alussa.

Juonta kuoritaan kuin sipulia, ja mitä lähemmäs ydintä tullaan, sitä vähemmän naurattaa ja enemmän itkettää.

Itkettää voisi vielä paljon enemmänkin. Tekstiä lukiessa pala nousi kurkkuun tuon tuostakin, esitystä katsoessa huomattavasti harvemmin.

Westerbergin itsensä ohjaamassa tulkinnassa ei sinänsä ole vikaa.

Näytelmä on nokkela mutta myötätuntoinen, näyttelijät vaikuttavat varmoilta, luontevaksi kirjoitettu puhekieli ja ylenpalttisesta esittämisestä pudotettu ilmaisu sujuvat pääasiassa hyvin. Käänteissä on aitoja yllätyksiä ja hahmoissa paljon tunnistettavaa. Katri Renton maalaamat fonditkin näyttävät hyviltä.

Silti kaikki jää kuin vitriiniin, eräänlaiseen ahdistusterraarioon lasin taakse.

Kansallisteatterin pieni näyttämö korkeine lavoineen ja pitkine katsomoineen ei varmaankaan ole paras tila intiimille ilmaisulle, jolla pyritään katsojan iholle. Muutenkin käy mielessä, että käsikirjoitus, jossa paljon jätetään sen varaan mitä ei sanota ääneen, voisi toimia paremmin elokuvana.

Toisaalta en ole varma, onko tarinan rakenne paras mahdollinen. Ovatko vaihtuvat vuodet (2004-2011) ja kohtaukset, jotka meille näytetään, olennaisimmat näiden ihmisten elämässä?

Ihmisiä he kuitenkin ovat, eivät pelkkiä draamalle alisteisia hahmoja, joille ei voisi kuvitella olemassaoloa näyttämön ulkopuolella. Eero Aho tekee jälleen vereslihaisen roolin herkkyyteensä murentuvana fyysikkosieluna. Kristo Salminen on sympaattisen tasalämpöinen filosofian opettaja, Pirjo Määttä naiivi sairaanhoitaja, Katariina Kaitue taas tyynenä myrskyissä pysyttelevä tulevaisuudentutkija ja tarinan sitkein selviytyjä.

Jokin kuitenkin tulee heidän surunsa ja minun katsojakokemukseni väliin. Epäilen, että se on teatteri.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi