Musiikki päästetään draaman kahleista

Vapautuspassio. Mediakeskus Lume. Käsikirjoitus Laura Gustafsson, Asta Honkamaa, Aino Kivi ja Vappu Kuuluvainen, sävellys Tuomas Hautala, Virpi Eroma, Anni Mattila ja Olavi Uusivirta, ohjaus Juhana von Bagh, musiikin ohjaus Jussi Tuurna, koreografia Jyrki Karttunen, lavastus Marie Antikainen ja Salli Kari, valosuunnittelu Meri Ekola, äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti.

Nimi on osuva. Esityksestä aistii intohimon kyseenalaistaa viihteellisen musiikkiteatterin jo kulahtaneita keinoja ja etsiä uutta tietä.

Voidaan puhua uuden sukupolven musiikkiteatterista, vaikka työryhmään kuuluu myös kokeneempaa kaartia: koreografiasta vastaa Jyrki Karttunen ja musiikin ohjauksesta Jussi Tuurna.

Teatterikorkeakoulun, Aalto-yliopiston, Metropolian ja Arcadan yhteistuotannossa näyttelijäntyö, tanssi ja laulu eivät erotu toisistaan, vaan ovat samaa energiaa, musiikillista säpinää.

Musiikki ei kuvita tarinaa kuten niin usein musikaaleissa, vaan se on nyt kaikki tai ei mitään.

Noin kaksi ja puoli tuntia kestävä tykitys on läpisävelletty, kaikki esiintyjät ovat omalla tavallaan bändiä, tavallisia puheosuuksia ei ole. Juhana von Baghin ohjauksessa esiintyjien läsnäolossa on kiihkeyttä ja vaivattomuutta, joka kietoutuu tarkasti osaksi monimuotoista musiikkia, jossa kuuluu esimerkiksi popin, klassisen, jazzin ja flamencon sävyjä.

Alku on huimaavan kaunis ja surullinen. Kirkkaan valkoinen näyttämö paljastaa yläasteluokan, jossa kiteytyy ihmeellisesti vapauden illuusio: saat jostain roolin, heikkoudesta rangaistaan.

Toisiinsa yhtyvät syrjäytymisen, väkivaltaisuuden ja läheisyyden kaipuun tunnot välittyvät puistelevasti Niina Koposen ja Lauri Tilkasen eleissä.

Neljästä fragmentista rakentuvassa esityksessä ekspressiivinen, luovasti muuttuva näyttämö läpivalaisee ympäristön puristavissa kahleissa kulkevien ihmisten elämää alitajuntaa myöten.

Koulukiusattujen lisäksi pääosassa ovat ikkunasta hyppäämistä miettivän nuoren naisen, surrealistisen tarkoituksettomasti elehtivän alaluokan ja yksinäisen iskelmätähti Kikan tunnot.

Esityksen vauhtia hiljentää toistuva kuva paikallaan olevista ihmisistä ruusu kädessä. Se muistuttaa kaiken melskeen takana olevan olemisen hauraudesta, mikä on ehkä lähimpänä vapautta.

Musikaalinen, kehollinen ja visuaalinen esitys luo kuitenkin niin holistisia kuvia maailmasta, että yksittäiset hahmot ovat useimmiten kuin eleitä siihen täsmällisesti naputtavia koneiston osia.

Välillä kokonaisvaltainen muoto ja rytmi tahtovat syödä yhteiskunnallisten tekstien ulottuvuuksia. Perinteinen katsomo säilytetään, mikä hillitsee esityksen ruumiillisten tunteiden kulkua kehon läpi.

Laulua laulun perään vyöryttävä loppu alkaa hieman jo puuduttaa musikaaliparodioineen, mutta uskoa esitys luo. Musiikkiteatterissa voi olla kunnon passiota.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi