Omatunto seuraa eksynyttä lammasta

Niels Arden Oplev ja Steen Bille: Kaksi maailmaa. Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö. Suomennos Katja Krohn, sovitus Katja Krohn ja Milko Lehto, ohjaus Milko Lehto, Rooleissa mm. Rosanna Kemppi, Rauno Ahonen, Jarkko Miettinen, Aino Seppo, Anna-Maija Tuokko.

Kolmen vuoden takainen tanskalainen elokuva To verdener (suom. Kaksi maailmaa) saa nyt uuden elämän Helsingin kaupunginteatterin näyttämöllä.

Jehovan todistajia muistuttavaa uskonnollista yhteisöä ja siitä erkaantumista käsittelevä tarina kurottaa kohti yleispäteviä kysymyksiä vihasta ja anteeksiannosta, fundamentalismista ja inhimillisten poissulkemisten seurauksista.

Samalla se pyrkii näyttämään, miten kivuliasta voikaan olla itseksi kasvaminen, omien tekojen perusteleminen ja toisenlaisten valintojen ymmärtäminen sekä erilaisten moraaliteorioiden soveltaminen käytäntöön vakaumuksesta riippumatta.

Yhtä aikaa ajattomia ja ajankohtaisia kysymyksiä, siis.

Silti sekä teksti että tulkinta herättävät ennen muuta hämmennystä. On vaikea saada selkoa siitä, mikä tämä esitys on ja kenelle se puhuu.

Alun rituaalit hurmoksellisine upotuskasteineen ja jumalpuheineen synnyttävät oudolla, varmaankin tarkoituksellisella tavalla sekä klaustrofobisen että etäännyttävän vaikutelman. Juuri kun tähän paradoksaalisesti kovin epäuskottavaan umpioon alkaa puutua, harpataan taivaallisesta rauhasta Harmageddoniin eli discoon ja näkökulmahenkilö Saran ( Rosanna Kemppi) ensimmäiseen kapinaan eli humalaan. Tekotapa haiskahtaa "teille nuorille" -formaatilta ja panee epäilemään teoksen ja mahdollisen kohderyhmän kohtaamisen epätodennäköisyyttä.

Pian kielletyn hedelmän makuun päässyt nuori nainen taivaltaakin jo Romeon ja Julian latuja totutellen kaksoiselämään ja sisintään repiviin ristiriitoihin. Omatunto piirittää laumasta eksynyttä lammasta ja kolkuttaa konkreettisesti monin äänin ja kasvoin. Taustalla soi Omaksu totuus, yksi esityksen sietämättömän simppeleistä uskisralleista.

Seurakunta on suuri, näyttelijöitä peräti parikymmentä.

Ohjaaja Milko Lehto asemoi, sommittelee ja käyttää teknisesti taiten isoa teatteri-instrumenttiaan, mutta ottaa suuren riskin yrittäessään yhdistää realistisen kerronnan päähenkilön ahdistusta ilmentäviin demoneihin, fyysiseen ja visuaaliseen symbolikieleen. Markus Tsokkisen komeankolkkoon lavastukseen sijoittuvat kuvat ovat ohimenevästi vaikuttavia, mutta irti kokonaisuudesta. Pääosan erinomaista nuortaparia (ja sivuroolin Anna-Maija Tuokkoa) lukuun ottamatta henkilöohjauskin horjuu, ja dramaturgia tuntuu kulkevan koko ajan vähän väärässä rytmissä.

Näistä syistä en vielä väliajalle tultaessa usko mihinkään, mitä näyttämöllä on esitetty. En todistajien ahtaaseen yhteisöön, en kipuilevaan perheeseen, en edes Saran sympaattiseen poikaystävään ( Jarkko Miettinen).

Onneksi palikat loksahtavat toisella puoliajalla paljon paremmin kohdilleen.

Tilanne, jossa reipas, jo kertaalleen Jumalalle hävinnyt poikaystävä ilmestyy varoittamatta seurakunnan kokoontumiseen, on kutkuttava.

Kiinnostavaa on myös se, miten Saran mieli alkaa valintojen ja hylkäämisten ristipaineissa hajota, vaikka tätä alleviivataankin mielestäni tarpeettoman voimakkaasti. Ruhje näkyy ilmankin, että sitä kaksin käsin painetaan.

Kohtaus, jossa liikutustaan nieleskelevä isä ( Rauno Ahonen) joutuu yhteisön painostamana kirjaimellisesti torjumaan rakkautta anovan tyttären, on aidosti koskettava. Se on myös ainoa hetki, jossa esityksen muuten melko vaivaannuttava koreografia onnistuu korvaamaan sanat.

Loppu uhraa eettisen väitteensä ja yhteiskunnallisen sanomansa makaaberille patetialle. Verensiirtokiellon vuoksi menehtynyt ystävätär nousee kesken hautajaisten arkustaan vakuuttaen, ettei olisi halunnut uhrautua uskonsa vuoksi.

Tiivis lauma, josta karkaamisessa ovat epäonnistuneet niin Saran isoveli ja äiti kuin hän itsekin, saa jälleen uuden epäilijän.

Ehkä hankalinta Kaksi maailmaa -esityksessä on sittenkin se, että kunnianhimoinen tulkinta yrittää tehdä yhtäältä melko ennalta-arvattavasta, toisaalta näyttämöllä tarpeettomasti kärjistyvästä tarinasta jotain mitä se ei ole: suurta teatteria.

Elokuvassa surrealistiset näyt ja pelot, uhkat ja houkutukset siinä missä ailahtelevat tunteet ja epäilynkin voi esittää huomattavasti hienovaraisemmin.

Valkokankaalle kirjoitetut teot muuttuvat näyttämöllä helposti liian suuriksi ja käänteet kulmikkaiksi. Se koettelee katsojan uskoa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi