Palme putoaa lavalle peilipallona

Olof Palme - en pjäs från Sverige. Stockholms stadsteater, Klarascenen. Lucas Svenssonin näytelmän ohjaus Tobias Theorell, lavastus Sven Dahlberg, puvut Annsofi Nyberg, valot Ellen Ruge. Rooleissa Philip Zandén, Meta Velander, Lena B Eriksson, Sofi Helleday, Ida Stéen, Niklas Falk, Mats Blomgren, Henrik Johansson.

Tukholma. Ruotsin sosiaalidemokraattisen puolueen pitkäaikaisesta puheenjohtajasta Olof Palmesta (1927-1986) on ehditty julkaista runsaat parikymmentä kirjaa. Teatterilavoille Palmen hahmo on noussut toden teolla vasta tänä talvena.

Tukholman kaupunginteatterin odotettu näytelmä Olof Palmesta sai ensi-iltansa viime viikon torstaina, sattumalta ja sopivasti puolueen uuden puheenjohtajan Stefan Löfvenin valinnan aattona.

Matkassa on ollut mutkia. Suurmiesnäytelmien kohdalla on väistämättä omat hankaluutensa. Silloinkin, kun kohde on Palmen tavoin ristiriitainen ja näin ollen draamallisesti kiitollinen.

Neljännesvuosisata sitten murhatun poliitikon herättäminen henkiin näyttämöllä vaatii aikamoisen kynnyksen ylittämistä, ja sen vaikeus kielii osaltaan selvittämättömän murhan jättämän kansallisen trauman syvyydestä.

Teatteri oli tilannut Palme-näytelmän alun perin kirjailija Henning Mankellilta, joka kuitenkin vetäytyi hankkeesta kesällä 2010. Virallinen selitys oli se, että kirjailija ei hyväksynyt teatterinjohtajan sanelupolitiikkaa, kun näytelmälle valittiin ohjaajaa.

Mankellin näytelmä, joka muutama kuukausi sitten viimein pääsi esille Helsingborgin kaupunginteatterissa nimellä Politik, lähestyy Palmea mutkan takaa. Näytelmässä armeijan kaksi entistä kapteenia muistelevat Palmea ja vuoden 1982 sukellusveneskandaalia.

Tukholmassa nähtävä Lucas Svenssonin näytelmä Olof Palme - en pjäs från Sverige on rakenteeltaan moninkertaisesti mutkikkaampi.

Nuoren kirjailijan näytelmässä on loputon määrä eri kerrostumia, joiden lomassa Palme pyörii kuin pariton sukka pesukoneessa. Ristivalotus jää katsojan vastuulle ja alkaa uuvuttaa jo alkumetreillään. Irrallisiksi jäävät anekdootit sekä pohjaton metateatterillinen leikki tuntuvat lähinnä turhauttavilta.

Lucas Svensson karnevalisoi aiheensa vahvasti ja Tobias Theorellin ohjaus tarttuu erityisesti tähän piirteeseen. Katsojan on vaikea hahmottaa, johtuuko onttoutta kumiseva toteutus tekijöiden epäuskosta omiin kykyihinsä, vai tarjoaako kokonaisuus sittenkin yhdenlaisen näkemyksen puolueesta.

Lähtötilanne on itsessään tehokas. Yleisö näkee siivoojan putsaamassa tyhjää lavaa Tukholman Kulttuuritalon uumenissa. Kaikki on venytetyn verkkaista. Olemme tässä ja nyt, ruotsalaisen sosiaalidemokratian symboliksi nousseen Sergelin torin äärellä.

Näyttelijät näyttelevät teatterilaisia, jotka alkavat esittää kohtausta demarien vuoden 2010 vaalitappiosta. Tarinan levitessä näyttelijät siirtyvät yhä uusiin rooleihin. Henkilögalleria ulottuu Ranskan vallankumouksen jakobiineista tämän päivän ruotsidemokraatteihin.

Lavalla nähdään monen aikakauden asusteita, erityisesti 1970-luvun herkullisia trumpettilahkeita, pahvikuvamaisten henkilöiden yllä.

Yhden ominaisuuden hahmoihin lukeutuu myös näytelmän punaisena lankana kulkeva iäkäs Rosa ( Meta Velander), sosiaalidemokratian ruumiillistuma, joka lopussa saatetaan pois näyttämöltä pyörätuolissa.

Puolueen kannattajat näyttäytyvät apaattisena joukkona, joka uskoo lottovoittoon lujemmin kuin politiikkaan. Kokouksiaan pitävät puolueaktiivit muistuttavat rapukesteissä pöytään sammuneita juhlijoita. Philip Zandén kulkee kasvoillaan Olof Palme -ilme kuin naamari. Katse etsiytyy Zandéniin, vaikkei hänen peilipallomaisesta Palmestaan heijastu paljon muuta kuin sekavaa välkettä. Muiden näyttelijöiden kohdalla poliitikkojen imitoiminen on pelkkää pelleilyä.

Esityksen päätteeksi näyttämö on jälleen tyhjä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi