Rakkaudentunnustus teatterille

Ingmar Bergman: Fanny och Alexander. Dramaten, suuri näyttämö. Ohjaus ja sovitus Stefan Larsson, lavastus Rufus Didwiszus, puvut Nina Sandström, valot Torben Lendorph. Rooleissa mm. Marie Göranzon, Jonas Karlsson, Livia Millhagen, Reine Brynolfsson, Thomas Hanzon, Hans Klinga, Jennie Silfverhjelm, Jan Malmsjö, Victor Lindblad Poturaj.

Tukholma. Poika tummansinisessä samettipuvussa kävelee katsomosta näyttämölle, katselee Dramatenin täpötäyttä, lehtikullalla ja koristeleikkauksilla silattua, henkeäsalpaavan kaunista salia, hymyilee ja kuiskaa: "Wau."

Tiu'ut soivat, taivaasta sataa hopeaa. Pojan ei tarvitse kuin kääntyä ja hipaista esirippua, kun verho nousee paljastaen maagisen maailman: näyttämön, jolla kaikki on mahdollista.

Koska aikaa ja paikkaa ei ole, ei ole myöskään lopullista kuolemaa.

Himo ja inho sitä vastoin syöksyvät syliin, viha ja pelko saavat fyysisen olomuodon, jota vastaan käyvät rakkaus ja kaipaus mielikuvitus miekkanaan, toivo kilpenään ja jaettujen hetkien viitta verhonaan

Pojan nimi on Victor (ja hän näyttelee hienosti) - mutta täällä, oikeasti, hän on Alexander. Alexander Ekdahl.

Ruotsin ensimmäinen näyttämötulkinta Ingmar Bergmanin Fannysta ja Alexanderista on ennen muuta rakkaudentunnustus teatterille - näyttelijöille, tarinoille. Ja yleisölle, joka uskoo niihin silloinkin, kun ne eivät ehkä sitä ansaitsisi.

Bergmanin dualismi näyttäytyy kirkkaana: yhtäällä uskonnon ankara, paradoksaalisesti kaiken kuvittelun kieltävä totuuden tavoittelu, toisaalla taiteen aisteja kiihottava, elämyksille nälkäinen fantisointi.

Välissä kaksi lasta, joiden vapaan mielen ja herkkää ydintä varjelevan ylpeyden uusi isäpuoli näkee välttämättömäksi kitkeä juurineen. Stefan Larssonin ohjaus pyörittää Ekdahlin teatteriperhettä ja heidän elämänsä näyttämöitä kirjaimellisesti kuin karusellia, jossa kohtaukset ja kohtalot vaihtuvat laterna magican, taikalyhdyn, heijastusten tavoin.

Esityksen ensimmäinen puoliaika onkin yhdessäolon, yhteisen kuvittelun ja kulissien kääntöpuolella rönsyävän draaman leikkiä.

Näyttelijät saavat ja ottavat tilaa: lempeä isoäiti ( Marie Göranzon) miettii menneitä ja nykyisiä roolejaan, lihallisuutensa naamioita. Lasten teatterinjohtajaisä Oscar ( Thomas Hanzon), niin huono näyttelijä kuin onkin, loihtii tavallisesta lastenhuoneen tuolista Kiinan keisarinnan valtaistuimen.

Naisia ja nautintoja rakastava Gustav Adolf ( Jonas Karlsson) nai Maj-piikaa ( Jennie Silfverhjelm) niin riemukkaasti, että sänky hajoaa. Ja kun isä kuolee, Alexanderin mykkä suru tuntuu palana katsojan kurkussa.

Kaikessa on koskettava toden ja täyttymyksen tuntu, niin ilossa kuin murheessakin.

Väliajalla ajattelen, että juuri näin Fanny ja Alexander pitikin teatterissa tehdä.

Että niin näyttelijänä kuin ohjaajana, käsikirjoittajana ja Dramatenin Elverket-näyttämön johtajana kunnostautunut Larsson - joka viime vuonna ohjasi saman teoksen Aarhusiin - on tavoittanut sen kepeän ja kuolemanvakavan, herkkää ja painavaa yhdeksi solmivan hengen ja näkökulman, joka tekee Bergmanin alkuteoksesta eli elokuvasta ainutlaatuisen.

Toisella puoliajalla lumous ikävä kyllä haihtuu.

Dramaturgisesti vaativat lyhyet ja osin ristiin leikatut kohtaukset, piispa Vergeruksen hahmolle kerronnassa laskettu paino, Isak Jacobin taianomaiseen taloon kohdistuvat odotukset ja muutama heikko roolityö aiheuttavat pettymyksen toisensa jälkeen.

Alati pyörivä näyttämökin alkaa pikkuhiljaa puuduttaa.

Sinänsä on kiinnostavaa, että suomalaisissa näyttämöversioissa paljon huomiota saaneet Alexanderin painajaiset sivuutetaan Dramatenin tulkinnassa kokonaan, ja lasten pakeneminen piispan talosta kuitataan melkeinpä huolimattomasti.

Piispan äitiä ja sisarta ohimennen markkeeraavia upeita Tyyristyllerö-paperimassapäitäkin vain näytetään yleisölle sen sijaan, että niiden hengessä työnnyttäisiin syvemmälle Alexanderia piinaaviin kauhukuviin tai Jacobin antiikkiliikkeen ja sen asujaimiston vastustamattomasti houkuttelevaan mystiikkaan.

Larsson yrittää selvitä ulkokohtaisilla roolitöillä ja aika vaatimattomalla rekvisiitalla jostain, missä isolla teatterilla olisi todellinen näytön paikka.

Ellen Jelinekin Ismael on jälleen yksi antikliimaksi tämän valtavia mahdollisuuksia käsittävän roolihahmon latteiden näyttämötulkintojen sarjassa.

Bergmanin versiossa piispaa vaikuttavasti esittänyt Jan Malmsjö (toukokuussa 80) näyttelee nyt ikään kuin alaviitteenä tai lajinsisäisenä kaskuna Ekdahlin teatterin ohjaajaa sekä kaikesta päätellen koomiseksi tarkoitettua poliisipäällikköä, joista viimeksi mainittu herättää yksinomaista myötähäpeää.

Koko piispan talon tulipaloa seuraava kohtaus tuiki tarpeettomine kevennyksineen joutaisi leikata pois.

Paljon suurempi synti kuitenkin on Reine Brynolfssonin valitseminen Vergeruksen tehtävään.

Ymmärrän, että roolista on haluttu riisua kaikki sadistinen, joissakin versioissa miltei demoninen kiihko, mutta Brynolfssonin kapeasti ja sävyttömästi tekemänä hahmolta häviää myös sisäinen auktoriteetti.

Siksi käykin niin, että karismaattinen ja erinomaisesti näyttelevä Jonas Karlsson pääsee sivuroolistaan varastamaan shown joka kerran käydessään näyttämöllä.

Hän on aplodinsa ansainnut, mutta samalla esityksen painopiste siirtyy ehkä osin tahattomasti Gustav Adolfin kohottuneessa loppumonologissaan ylistämien elämän pienten ilojen, käsitettävien asioiden ja ymmärrettävien ihmisten sekä harmittoman itsepetoksen puolelle.

Ettäkö teatteri olisi vain teatteria?

Ruotsalaisyleisö ei protestoi. Dramatenin Fanny ja Alexander saa seisovat suosionosoitukset.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi