Rakkaus, himo, hurmio - matka kauneudesta epätoivoon

Leo Tolstoi, Andriy Zholdak: Anna Karenina. Turun kaupunginteatteri, suuri näyttämö. Suomennos Ulla Reinikainen ja Sari Läikelä. Ohjaus Andriy Zholdak. Lavastus Zholdak ja Astrid Kutschale, sävellys ja äänet Vladimir Klykov, videot Zholdak, Klykov ja Janne Rehmonen, puvut Tuomas Lampinen. Rooleissa muun muassa Krista Kosonen ja Markus Järvenpää.

Anna Kareninan ensi-ilta on juuri päättynyt.

Kävelen kurkku polttaen, hivenen horjuvin jaloin Turun kaupunginteatterista, enkä haluaisi sanoa näkemästäni, kuulemastani sekä monin muin aistein ja osin pelkin aavistuksin kokemastani esityksestä yhtään mitään.

Andriy Zholdakin sovitus ja ohjaus ovat sytyttäneet Leo Tolstoin romantisoivan romaaniklassikon ennennäkemättömään roihuun.

Alusta asti on selvää, että samoin kuin tarinan yläluokkaiselta päähenkilöltä on riistetty hänen eteeriset huntunsa ja teennäinen siveytensä, Tolstoin tekstistä on kuorittu kaikki kaunopuheinen kohottuneisuus.

Jäljellä on räjähdyksenomaisesti syttyvä tunne, korventava halu, kaiken tieltään polttava intohimo.

Meteoriittien lailla Anna ja Vronski paiskautuvat vasten toisiaan, heittäytyvät syleilyyn kuin maailmanlopun edellä, kietoutuvat toisiinsa kuin hukkuvat.

Kauniit, voimakkaat ihmiset kouristelevat ja vapisevat tunteensa voimasta ja käyttäytyvät kuin mielipuolet mistään ja kenestäkään muusta välittämättä. Lempensä lomassa he haukkovat henkeään: hetkeksi johonkin ikuiseen ja äärettömään sukeltaneet kalat kuivalla maalla.

Toinen tuhoaa avioliittonsa, toinen uransa. Perheet järkkyvät, piireissä paheksutaan.

Ohjaaja rakentaa rakastavaisten kohtaamisista häikäiseviä näkyjä, joissa peili nielaisee rakkauden rampauttaman naisen, ja mies taistelee itsensä läpi valtavalla rytinällä murtuvien muurien. Anna vetää rakastettunsa näkymättömällä köydellä yhä uuteen suudelmaan, ja vimmaiset verivalat kirveltävät katsojankin ranteita.

Zholdakin Anna Karenina on hengästyttävällä tavalla paljasta tunnetta.

Himo on hillitön luonnonvoima ja mustasukkaisuus tekee hulluksi - mutta eksplisiittisen naimisen ja ruumiillisen raatelun sijasta näyttämöllä nähdään lihaksi muuttuvia tunteita, ikään kuin kolmiulotteisia hurmion ja epätoivon kimpaleita pikemminkin kuin niistä seuraavia tekoja.

Tämän todistaminen katsojana on hämmentävää, eikä se olisi mitenkään mahdollista ilman kaikkensa antavia nuoria näyttelijöitä. Krista Kosonen tekee huikean Annan: hän on kirkas, ehdoton, auki ja täynnä tahtoa. Ei mikään uhri vaan uljas nainen, tunteelleen antautuva, silti teoistaan tietoinen toimija.

Kososen ilmeet ja äärimmilleen virittynyt läsnäolo vangitsevat esityksen alusta saakka, vaikka monet mustelmat kertovat harjoitusprosessin rajuudesta. Ohjaajan ratkaisu panna näyttelijät huutamaan jotakuinkin kaikki repliikkinsä leikkaa puheesta paljon sävyjä, mutta Kososen tiheään näyttelemiseen ja Annan karaktääriin se sopii. Markus Järvenpää on kreivi Vronskina pikemminkin fyysisesti vakuuttava kuin sävykäs. Näyttelijän ruumiillisesta kyvykkyydestä ja energiasta syntyy joka tapauksessa komeita kohtauksia. Henkeä salpaavat kohtaamiset Annan kanssa, samoin kuin hyytävät pas de deuxit kreivin entistä kihlatun, pikkutytöksi tulkitun Kittyä ( Elina Aalto) parina, ovat hienoja.

Muun työryhmän eli Turun kaupunginteatterin vakituisen henkilökunnan kanssa eivät Zholdakin tunnetusti äärimmäiset vaatimukset aina kohtaa. Maksiminopeuteen kiihdytetystä puheesta - joka enimmäkseen toimittaa kertojan virkaa - on usein mahdoton saada selvää. Replikointi lienee asia, joka muuttuu esityskertojen myötä; puheen sujuvuus paranee, ja tunne ja ajatus nousevat tekstin osaamisen yläpuolelle.

Esityksen valtava intensiteetti kuitenkin latistuu joka kerta, kun fokuksessa on joku muu kuin mainitut, vastikään Teatterikorkeakoulusta valmistuneet näyttelijät.

Samasta syystä joukkokohtauksista tulee pikemminkin dramaturgisesti välttämättömiä välikkeitä kuin kohokohtia. Esitys esimerkiksi alkaa melko kankeasti, joskin hauskasti liioitellulla film noir -tyyppisellä prologilla, eikä imaise pyörteisiinsä myöskään alkupuolen tanssiaiskohtauksessa, jonka dekadenssi pin up -virityksineen ja venetsialaisine naamioineen tuntuu moneen kertaan nähdyltä.

Asiaan päästään vasta, kun Anna ja Vronski ovat kyllin lähellä iskeäkseen toisistaan kunnolla kipinää.

Esityksen dramaturgia jännittää jousensa rakkauden täyttymättömyyden eli unelmien ja odotusten varaan. Yhtä äkillisesti kuin on alkanut, tunne myös loppuu. Katto alkaa vuotaa, kirjaimellisesti. Vronski ei kestä suhteen arkistumista ja Annan omistautumista vaan metsästäjänä menettää kiinnostuksensa valmiiseen valloitukseen.

Anna jää yksin tunteensa kanssa, ja loppukuva on ikimuistoinen: epätoivoinen nainen tarttuu kirveeseen, kaataa puun ensin valtavan raivon, sitten hurmion vallassa - ja kiskoo sen pystyyn. Kaataa ja nostaa, yhä uudelleen. Anna Karenina on nimenä mukaisesti Annan ja hänen puhtaan, ehdottoman, vaativan ja siksi sietämättömän rakkautensa tarina.

Ainoa, joka ei esityksessä omasta mielestäni saa aiheensa kokoista käsittelyä, on äidinrakkaus. Annan kiintymystä poikaansa kuvataan sekä romaanissa että näyttämösovituksessa niin voimakkaaksi, että himon korkeimman liekin hiipuessa se ottaa vallan yli parisuhteen aistillisen rakkauden. Tätä meille ei kuitenkaan näytetä.

Se, mitä näytetään, on väkevää ja kaunista, rajua mutta runollista. Anna Kareninassa on jopa huumoria eikä mitään shokeeraavaa.

Näyttämökuva avautuu nuhjuisista, vaikkakin kristallikruunuin valaistuista sisätiloista milloin lumipyryn peittämälle jäälle, milloin tummaan myyttiseen metsään.

Ihmiset kamppailevat tuulta ja tunteitaan vastaan, nauttivat ohikiitävistä hetkistä kaivaten samalla kipeästi jotain mitä eivät saa.

Nelituntisen esityksen äänimaisema on kiehtova teos itsessään. Vladimir Klykovin klassinen musiikki kietoutuu osaksi alkuun irrallisilta vaikuttavia, mutta esityksen mittaan yhä merkityksellisemmiksi kasvavia yksittäisiä aksentteja. Rakkaudessaan pettyneen naisen jalkojen alla loiskuu vesi. Kaatuvan puun ääni kaikuu korvissa yölläkin.

Zholdak luo kuvia, jotka imeytyvät tajunnan eri kerroksiin.

Neljä ja puoli tuntia kestäneen ensi-illan jälkeen olen fyysisesti uupunut, aivan kuin olisin juossut ja huutanut itseni näännyksiin näyttämöllä. Olen myös lopen väsynyt - ja kuitenkaan en saa unta. Kun viimein nukahdan, esityksen hahmot sekoittuvat oman alitajuntani levottomaan kuvanauhaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi