Rikos ja rangaistus sukeltaa kaupunkilaisuuden ytimeen

Tampere. Yksi mies ja liuta Dostojevskin rooleja. Yhdistelmä kuulostaa pelottavalta. Lopputulos on kuitenkin jotain ihan muuta kuin taas yksi nuori vihainen mies taitojaan esittelemässä. Markus Järvenpää tekee Turun kaupunginteatterin Rikoksessa ja rangaistuksessa kaikki keskeiset hahmot, mutta ratkaisu on perusteltu. Siten näyttämölle tulee samanaikaisesti koko ajan Raskolnikovin mielenmaisema ja kaupungin henkinen tila.

Koronkiskurieukon ja hänen siskonsa rahapulassaan murhaava Raskolnikov joutuu käymään läpi monia henkisiä paineja ennen kuin on valmis tunnustamaan. Esityksessä korostuvat Raskolnikovin Dunja-siskoa itselleen havittelevat miehet. Sonja, Raskolnikovin omantunnon herättäjä, on tulkinnassa pikemminkin Raskolnikovin omatunto kuin todellinen henkilö.

Turun kaupunginteatterin ja teatteriyhdistys KSR:n yhteistuotantona syntynyt Rikos ja rangaistus näyttää pienimuotoiselta mutta paljastuu suureksi. Sen takia kannattaa syksyllä matkustaa kulttuuripääkaupunkiin, kun esitykset lokakuussa taas jatkuvat.

Teatteri Siperian tiloihin on syntynyt hämärä, yhtä aikaa ahdas ja samalla autio tila, hajonnut ja jättömaihin viittaava. Rautahäkkyrät, liitutaulut ja rekvisiitan käyttö tuovat esitykseen rosoisen käsityön ja materiaalien tuntua. Rikoksessa ja rangaistuksessa on kyse rahasta, joka pyörittää kaupunkia.

Erityisen omaperäisiä visuaaliset ratkaisut eivät ole, mutta silti tilan käyttö vakuuttaa. Valaistuksen ja kaupunkimiljöön puheensorinamaista äänimaisemaa hyödyntävän äänisuunnittelun avulla yleisö pääsee seikkailemaan kaupungin sokkeloihin.

Ohjaaja ja dramaturgi Tuomo Rämö on onnistuneesti keskittynyt Rikoksen ja rangaistuksen suurkaupunkiatmosfäärin luomisessa siihen, että ahdingossa elävät ihmiset ovat hyvin tavallisia. Raskolnikovin kiihkossa on jotain maanläheistä lämpöä ja outoa rakastettavuutta. Esitys säilyttää syvyytensä, vaikkei siinä uskonnollisia teemoja näy kuin häivähdyksinä.

Järvenpää luo myös liudan koomisia hahmoja, joissa silti säilyy koko ajan jokin hyvin rakastettava kulma. Sekin on hämmentävä tulkinta, mutta alun kakistelun jälkeen alan pitää näyttelijän ratkaisuista.

Hahmojen nykyaikaistaminen viedään Dunja-siskoa itselleen havittelevien miesten, Pjotr Petrovitšin ja Svidrigailovin, kohdalla hienosti nykyisen talouskielen ja opeteltujen eleiden parodioinnin tasolle.

Hän tekee Raskolnikovista korostetusti jokamiehen, johon katsoja kiintyy sitä enemmän, mitä kammottavampiin tekoihin hän yltyy. Pidän tulkinnasta, koska siinä Raskolnikovin moniulotteisuus tulee todella näkyviin.

Tekijät tuntevat Rikoksen ja rangaistuksen maaston niin hyvin, että näyttämöllä vallitsee parhaimmillaan flow, tarinankerronnan pakottomuus vie mukanaan.

Järvenpää ei pyri selittämään tai ymmärtämään irstaita, enkelimäisiä ja saatanallisia hahmojaan. He kulkevat kaupungissa kuin ketkä tahansa, ja heidän syvyytensä avautuu niille, jotka osaavat katsoa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi