Salmisen toinenkin näytelmä päättyy näppylähanskoihin Taru Mäkelän ohjaus Arto Salmisen Paskateoriasta ei kosketa katsojaa

teatteri

TAMPERE. Tampereen teatteri mainostaa

Arto Salmisen

Paskateorian "hykerryttävän terävän huumorin iskevän iltapäivälehdistöön". Valitettavasti

Taru Mäkelän ohjaustulkinta edesmenneen kirjailijan viimeiseksi työksi jääneestä oman romaaninsa näyttämösovituksesta ei muuten kunnolla iskekään.

Ongelmallinen on toki tekstikin, erityisesti jos sitä vertaa Salmisen esikoisnäytelmään

Varasto, joka sekin pohjautui kirjailijan omaan romaaniin.

Oli loistava idea saada Salminen tekemään dramatisointi

Varastosta, romaani suorastaan huusi sitä. Näytelmä nähtiin Kansallisteatterin kantaesityksen jälkeen myös Tampereen teatterissa.

Paskateoria on rakenteeltaan ja henkilökuviltaan täysin toisenlainen.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat iltapäivälehden (Salmisen suorasukaisella tyylillä nimenomaan Iltalehden) toimitukseen. Konserni joka tapauksessa on kasvoton ja lehden työntekijöiden keskeinen dilemma kuuluu: miten pystyisi tekemään parempaa lehteä, vai olisiko parempi tehdä huomattavasti huonompaa lehteä?

Money talks, ja toimituksen ympärillä pyörii kaikenmaailman pikkujulkkiksia kauppaamassa itseään, tissejään, aborttejaan ja tyttöystäviensä visvasyyliä.

Paskateoria päättyy samaan loppukuvaan kuin

Varasto. Salmisen esikoisnäytelmässä varastomies Rousku tuijottaa näppylähanskojaan ja sanoo köyhän tähtitaivaan olevan siinä.

Paskateoriassa saman tekee tähteydestä haaveileva formulakuski Toni Kaakko, joka löytää itsensä jakamasta aamulehtiä.

Paskateorian loppukuva itsessään voisi olla

Varaston vastaavaa tehokkaampi, mutta

Paskateoriassa ei saavuteta eikä edes tavoitella yhtä rikasta ihmiskuvaa. Toni Kaakkokin on vain näytelmän kapea sivuhenkilö.

Näytelmän yhteiskuntakriittisyys nousee siitä aukottomasta toteamuksesta, että ihmisistä on tullut valmiiksi ohjelmoituja. Jokaiselle riittää tasan yksi ominaisuus. Anarkistiseksi julistautuva rikollisjoukko - jonka toimittaja Antti Suurnäkki, näytelmän vaeltava päähenkilö, toivoo saavan edes jotain muutosta aikaan - onnistuu sekin pelkästään nujakoimaan toisen rikollisjoukon kanssa.

Näytelmä ei ole erityisen draamallinen. Toimittaja Suurnäkki kohtaa joukon erilaisia tyyppejä lehden päätoimittajasta sokeaan kerjäläiseen. Rakenne muistuttaa episodimaisuudessaan moraliteettia.

Tästä syystä ohjaaja olisi saanut heittää näytelmän maailmankuvan suoremmin yleisön silmille. Nyt

Paskateoria surkastuu omaksi umpiokseen, joka aiheestaan huolimatta ei onnistu tunkeutumaan katsojan todellisuuteen. Asetelma on liian valmiiksi annettu: me katsomme tätä ylhäältä päin!

Taru Mäkelä on harjaantuneempi elokuva- kuin teatteriohjaajana. Mäkelä näyttää nyt ohjanneen näyttelijöitä kuin elokuvissa: älkää katsoko kameraan, tässä tapauksessa yleisöön. Siinä lienee keskeinen surkastumisen syy.

Teatteri perustuu suoraan kontaktiin, mutta nyt katsoja saa hallita ja peli on sen myötä menetetty.

Näyttelijät toki onnistuvat tekemään muutamia hersyviä henkilökuvia, etunenässä

Ola Tuomisen omaa firmaansa pyörittävä elähtänyt iskelmätähti Benjamin.

Risto Korhonen näyttelee Suurnäkkiä maltillisen vähäeleisesti pitäen kiinni ohjauksen yleislinjasta.

Paskateoria on siinä mielessä hyvin kirjallinen teos, että se käsittelee tekstin tuottamista, lukemista ja luetun ymmärtämistä, vaikka vain iltapäivälehtien kautta. Tampereen teatterin tulkinnan pohjalta

Paskateorian voi sanoa toimivan ehdottomasti paremmin luettuna.

Lauri Meri

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi